JUMALAN KRISTITYT SEURAKUNNAT

 

 

Uskon pääkohdat (Nro A1)

 

 

(Laitos 1.0 19971223-19971223)

 

 

Pääkohdat on tiivistelmä apostolien ensimmäisellä vuosisadalla vahvistamasta raamatullisesta kannasta. Se esittää Raamatun kannan selvässä ja johdonmukaisessa muodossa. Se käsittää seitsemän lukua, joiden aiheina ovat jumaluus, pelastussuunnitelma ihmisen vastuuta koskevat opit, Messiasta koskeva oppi pahan ongelma, seurakunta ja Jumalan valtakunta. Siihen kuuluu johdanto, jossa käsitellään nykyisen ja muinaisen kristinuskon välisiä eroavuuksia. Siihen kuuluu myös liite, jossa käsitellään kolminaisuusoppien kehitystä.

 

 

 

 

 

 

 

 

Kristityn

 

uskon

 

pääkohdat

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tätä kirjaa ei ole tarkoitettu myyntiin.

 

Se on valistuskäyttöön tarkoitettu ilmaisjulkaisu.

 

 

 

 

 

 

 

ISBN 0 646 20506 4

 

 

Copyright © 1994,1995,1996,1997

 

Jumalan kristityt seurakunnat

 

PO Box 369, WODEN ACT 2606, AUSTRALIA

 

 

 

 

Ensimmäinen laitos elokuussa 1994

 

Toinen laitos helmikuussa 1995

 

Kolmas laitos kesäkuussa 1996

 

Neljäs laitos maaliskuussa 1997

 

 

 

 

Painaja Union Offset Co. Pty Ltd, Canberra, Australia

 

 

 

 

 

Sisällys

 

 

 

Johdanto

 

Luku 1. Jumaluus

1.1. Isä Jumala

1.2. Jeesus, Jumalan poika

1.3. Pyhä Henki

1.4. Pyhän Hengen suhde Kristukseen ja ihmiskuntaan

1.5. Kristuksen, Saatanan ja hänen joukkionsa suhde Jumalaan

1.5.1. Kristus Jumalan poikana

1.5.2 Antikristuksen oppi

1.5.3 Jumalan nimi ja ylivalta

Luku 2. Pelastussuunnitelma

2.1 Ihmiskunnan lankeemus

2.2 Ihmiskunnan pelastus

2.3 Raamattu innoitettuna totuutena

2.4 Katumus ja kääntymys

2.5 Kaste

Luku 3. Ihmisen vastuuta koskevat opit

3.1 Rukous ja ylistys

3.1.1 Jumala rukouksen ja ylistyksen kohteena

3.1.1.1 Ylistyksen kohde

3.1.1.2 Rukouksen kohde

3.1.1.3 Yksityinen ja yhteinen rukous toisten puolesta

3.2 Pelastuksen ja lain välinen suhde

3.2.1 Jumala on kalliomme

3.2.2 Pelastus armosta

3.2.3 Lain mukainen velvoite

3.2.3.1 Miksi kristityt pitävät lain

3.2.3.2 Kristityt Jumalan temppelinä

3.2.4 Kymmenen käskyä

3.2.5 Muita ihmisen käyttäytymistä koskevia lakeja

3.2.5.1 Ruokalait

3.2.5.2 Sapatti

3.2.5.3 Uudetkuut

3.2.5.4 Vuosittaiset juhlapäivät

3.2.5.5 Avioliitto

3.2.6. Taloudenhoito

3.2.6.1 Jumalaa kohtaan

3.2.6.2 Toisia kohtaan

3.2.7 Sodankäynti ja äänestäminen

3.2.7.1 Sodankäynti

3.2.7.2 Äänestäminen

Luku 4. Messiasta koskeva oppi

4.1 Kristuksen ennaltaoleminen

4.2 Ristiinnaulitseminen ja ylösnousemus

4.3 Kristuksen toinen tuleminen

4.4 Kristuksen tuhatvuotinen valtakunta

Luku 5. Pahan ongelma

5.1 Pahan olemassaolo taivaallisten sotajoukkojen kapinoiduttua

5.2 Ennaltamääräämistä koskevat opit

5.3 Kuolleiden olotila

5.4 Kuolleiden ylösnousemus

5.5 Jumalattomien rangaistus

Luku 6. Seurakunta

6.1 Kuka tai mikä on seurakunta?

6.2 Seurakuntajärjestys

6.3 Seurakunnan päämäärät ja tavoitteet

6.4 Pyhittyminen

Luku 7. Jumalan valtakunta

7.1. Jumalan valtakunnan perustaminen

7.1.1 Hengellinen valtakunta

7.1.2 Kristuksen tuhatvuotinen valtakunta

7.1.2.1 Messiaan paluu

7.1.2.2 Israelin kokoaminen

7.1.2.3 Herran päivä

7.1.3. Jumalan iankaikkinen valtakunta

7.1.3.1. Jumalan tuleminen

7.1.3.2 Uusi maa ja uusi Jerusalem

7.1.3.3 Ihmiskunnan kohtalo

 

Liite

 

 

 

Johdanto

 

 

 

Seitsemäntoista vuosisadan ajan kristinusko on ollut sidottuna teologiseen järjestelmään, joka on perustunut kreikkalaiseen filosofiaan ja uusplatonismiin liittyvään järjestelmään. Raamatun sanoman yksiyhteisyyden yksinkertaisuus ja ihmisille julistetun Jumalan ilmoituksen yhtenäisyys molemmissa Testamenteissa on muutettu ja hämärretty silloin tunnetun maailman hallitsemiseksi ja alistamiseksi.

 

Lopputuloksena oli rakenne, jollaiseksi sen katsottiin tulleen vahvistetuksi Nikean (325 jKr.), Laodikean (n. 366 jKr.), Konstantinopolin (381 jKr.) ja Khalkedonin (451 jKr.) kirkolliskokouksissa. Rakenne muutti käsitystä Jumalasta metafyysiseen suuntaan ja johti lopulta kolminaisuuteen. Laodikean kirkolliskokous (kaanon 29) kielsi rangaistuksen uhalla myös sapatinvieton ja otti käyttöön hyväksytyt pakanalliset juhlat aina sunnuntaijumalanpalveluksista joulukuun aurinkojuhlapäiviin sekä pääsiäisjärjestelmään Vanhan Testamentin pääsiäisen sijasta.  Samalla koskettiin myös raamatullisen järjestelmän ja lain ymmärtämistä koskevaan tulkintaan. Moosekselle annettua lakia ei enää pidetty toimivana, ja Uuden Testamentin kohtia tulkittiin uudelleen silloisten pakanallisten käytäntöjen oikeuttamiseksi.

 

Esimerkiksi ruokalait katsottiin poistetuiksi soveltamalla väärin Apostolien tekojen 10. lukua ja muita tekstejä. Vaikutus ihmisten terveyteen oli välitön. Vaikutukset ympäristölle voitiin havaita todella vasta noin kahden tuhannen vuoden kuluttua. Ravintoketjun katkeaminen johtuu suurelta osin Raamatun laissa kiellettyjen ruokien nauttimisesta.

 

Maaekosysteemien turmeltuminen näkyy koko laajuudessaan vasta, kun maaperä köyhtyy ja kun riemuvuosijaksoja ja maaperän sapattivuosia ei noudateta, sillä ne liittyvät kiinteästi kalenteriin, joka perustuu 19 kuuvuoden kiertoihin. Jo aurinkokalenterin käyttöönotto hämärsi huomattavasti tietoa säännönmukaisuuksista ja kiertokuluista, jotka Jumala oli määrännyt luonnon saattamiseksi sopusointuun.

 

Nykyisellä kristinuskolla on kaiken kaikkiaan hyvin vähän, jos mitään, yhteistä alkuperäisen kristinuskon kanssa. Islamin nousun ja islamia vastaan myöhemmin käytyjen sotien voidaan väittää olleen suoraa seurausta väärästä kristitystä järjestelmästä, joka on lähtöisin Euroopassa ja Vähässä-Aasiassa kreikkalaisista teologisista järjestelmistä, jotka harjoittavat Jumalan kolmiyhteisyyteen perustuvaa kappadokialaista teologiaa ja pyrkivät mystiseen yhtymiseen Jumalan kanssa ja Jumalana.

 

Kolmiyhteinen järjestelmä ei yksinkertaisesti toimi. Lopputuloksena tämän virheellisen opin noudattamisesta 1700 vuoden ajan on ollut maapallomme joutuminen tuhon partaalle sekä vainot, joita kohdistetaan ihmisiin, jotka vilpittömästi koettavat noudattaa Raamatun lakeja.

 

Tämän teoksen tarkoituksena on tuoda esiin mahdollisimman selvästi ja yksinkertaisesti Raamatun sekä Jeesuksen ja apostolien johtaman uusitestamentillisen seurakunnan alkuperäinen sanoma. Tässä esitetyt lausumat epäilemättä kyseenalaistavat ja kumoavat joitakin pinttyneitä uskomuksia. Teos on kirjoitettu siten, että se on mahdollisimman pitkälti raamatunviittausten tai mukaelmien sarja, jossa lainataan niitä tukevaa tekstiä. Sillä tavoin teoksen toivotaan olevan lopulta yksiselitteisempi ja merkitykseltään selvä. Sikäli kuin on mahdollista, tiettyä aihetta tuetaan tekstikokoelmalla sen aivan liian yleisen käytännön välttämiseksi, että tekstejä lainataan irrallaan tai lainatut tekstit ovat virheellisiä. Jotkin raamatuntekstit ovat yksinkertaisesti väärennöksiä (esim. 1. Joh. 5:7 King James Version; 1. Tim. 3:16 KJV Codex A) tai ne on käännetty väärin (1. Kor. 15:28 Revised Standard Version jne.; Ilm. 3:14 New International Version ynnä monet muut), ja ne on laadittu kumoamaan vastakkaisia tekstejä tai tulkitsemaan tekstejä väärin, jotta ne näyttäisivät irrallaan tarkasteltuina tukevan kolmiyhteistä ja kappadokialaista järjestelmää.

 

Kun Messias tulee jälleen, hän ottaa käyttöön kokonaisuudessaan oikeusjärjestyksen, jonka hän antoi Moosekselle Siinailla. Jokaisen kristityn velvollisuus on tunnistaa ja panna täytäntöön Raamatussa säädetty elämänkokonaisuus ja jumalanpalvelusjärjestelmä. Kristityn velvollisuus on jäljitellä Jeesuksen Kristuksen elämäntapaa ja elää soveltaen niitä järjestelmiä, jotka Kristus otti käyttöön ja joita hän noudatti sekä ihmisenä että ennaltaolemisensa aikana. Tämän teoksen tavoitteena on tuoda esiin koko järjestelmä yhtenäisesti ja selväpiirteisesti, jotta 1700 vuotta käytössä olleista vääristä järjestelmistä voitaisiin luopua ja alkuperäinen ja tosi tie voitaisiin tunnistaa ja panna täytäntöön kaikkien ihmisten elämässä riippumatta siitä, mitä he ovat tehneet menneisyydessä. Tehtävämme on kutsua ihmisiä parannukseen ja uuteen elämään.

 

 

Luku 1

 

Jumaluus

 

1.1. Isä Jumala

 

Maailmankaikkeuden korkein jumalolento on Jumala. Hän on kaikkivaltias, luoja, ja hän ylläpitää taivaat, maan ja kaiken, mitä niissä on (1. Moos. 1.1; Neh. 9:6; Ps. 124:8; Jes. 40:26,28; 44:24; Ap. t. 14:15; 17:24-25; Ilm. 14:7). Hän yksin on kuolematon (1. Tim. 6:16). Hän on meidän Jumalamme ja Isämme ja Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä (Joh. 20:17). Hän on Korkein Jumala (1. Moos. 14:18; 4. Moos. 24:16; 5. Moos. 32:8; Mark. 5:7) ja ainoa todellinen Jumala (Joh. 17:3; 1. Joh. 5:20).

 

1.2. Jeesus, Jumalan poika

 

Jeesus on luomakunnan esikoinen (proototokos) (Kol. 1:15) ja näin ollen Jumalan luomakunnan alku (arkhe) (Ilm. 3:14). Hän on Jumalan ainosyntyinen (monogene) poika (Mt. 3:17; Joh. 1:18; 1. Joh. 4:9), joka sikisi Pyhästä Hengestä ja syntyi neitsyelle Marialle (Lk. 1:26-35). Hän on Kristus eli Messias (Mt. 16:16; Joh. 1:41), jonka Jumala lähetti pelastajaksemme ja lunastajaksemme (Mt. 14:33; Joh. 8:42; Ef. 1:7; Tiit. 2:14). Häntä kutsutaan Korkeimman Jumalan pojaksi (Mark. 5:7). Hänet on asetettu Jumalan Pojaksi, jolla on valta, pyhyyden Hengen puolelta ylösnousemuksessa (Room. 1:4). Hänelle annetaan Daavidin valtaistuin, ja hän hallitsee Jaakobin sukua ikuisesti, eikä hänen kuninkuudellaan ole loppua (Luuk. 1:32).

 

1.3. Pyhä Henki

 

Pyhä Henki (Ap. t. 2:4) on Jumalan olemus tai voima, jonka Kristus lupasi lähettää valituille (Joh. 16:7). Se ei ole henkilö vaan Jumalan elävän voiman ulottuvuus. Se on välikappale, jonka avulla me tulemme osallisiksi jumalallisesta luonnosta (2. Piet. 1:4), täyttyneinä Pyhästä Hengestä (Ap. t. 9:17; Ef. 5:18), ja olemme näin ollen kaikki Jumalan lapsia (Job 38:7; Room. 8:14; 1. Joh. 3:1-2) ja perillisiä yhdessä Kristuksen kanssa (Room. 8:17; Gal. 3:29; Tiit. 3:7; Hepr. 1:14, 6:17, 11:9; Jaak. 2:5; 1Pet. 3:7). Jumala antaa sen niille, jotka sitä häneltä pyytävät (Luuk. 11:9-13) ja jotka häntä tottelevat, ja se pysyy niissä, jotka pitävät Jumalan käskyt (1. Joh. 3:24; Ap. t. 5:32). Pyhä Henki on puolustaja, joka johtaa Jumalan palvelijat kaikkeen totuuteen (Joh. 14:16,17,26). Pyhä Henki antaa heille voiman olla todistajina (Ap. t. 1:8). Se jakaa armolahjat, jotka 1. Kor. 12:7-11 luettelee, ja pitää huolen siitä, että hedelmiä, jotka Gal. 5:22-23 luettelee, ei anneta määrämitalla (Joh. 3:34 RSV; Room. 12:6). Se on välikappale, jonka avulla Jumala voi vihdoin hallita täydellisesti kaikkea (1. Kor. 15:28; Ef. 4:6).

 

1.4. Pyhän Hengen suhde Kristukseen ja ihmiskuntaan

 

Pyhä Henki vaikuttaa jo ennen kastetta. Henki vetää ihmisen Kristuksen välityksellä Jumalan puoleen (Hepr. 7:25).

 

Kasteessa ihmiselle annetaan Hengen ensi lahja, sillä kuten Room. 8:23 selvästi toteaa, lapseksi pääseminen tapahtuu vasta, kun ruumis lunastetaan vapaaksi.

 

Näin ollen synnymme uudelleen mutta jatkamme päivittäistä Hengessä kasvuamme Jeesuksessa Kristuksessa, kunnes pääsemme Jumalan kunniaan. Pyhä Henki on totuuden henki (1. Joh. 4:6, 5:6), ja noudattamalle totuutta kaikin tavoin kasvamme kiinni Kristukseen, joka on kaikilta osin pää (Ef. 4:15). Pyhä Henki on Jumalan Henki (Room. 8:14) ja uskon Henki (2. Kor. 4:13), joka tutkii kaiken ja tietää kaiken (1. Kor. 2:10-11, 12:3 ss).

 

Näin ollen Pyhä Henki ei ole kolmiyhteisen Jumalan itsenäinen ilmentymä vaan välikappale, jonka avulla meistä tulee elohim (Sak. 12:8). Henki antaa Jumalalle tiedon ajatuksistamme ja koko olemuksestamme. Koska se kulkee Jeesuksen Kristuksen kautta, joka on välittäjämme ja väliintuleva elohim eli theos (Ps. 45:6-7; Sak. 12:8; Hepr. 1:8-9), Kristuksen on sen avulla mahdollista auttaa, opettaa ja lohduttaa meitä ja meidän on mahdollista käyttää Jumalan voimaa. Henki antaa jokaiselle ihmiselle Jumalan haluamat ominaisuudet, jotta ne hyödyttäisivät ruumista siten, kuin 1. Kor. 12:7-11 esittää.

 

Henki voidaan sammuttaa (1. Tess. 5:19), jos sitä laiminlyödään tai sille tuotetaan surua (Ef. 4:30), ja sen on näin ollen mahdollista kasvaa tai vähetä ihmisessä. Pyhän Hengen hedelmä on rakkaus, kuten Gal. 5:22 toteaa. Pyhä Henki ei sen vuoksi tule esiin, jollemme rakasta toisiamme.

 

Henki on välikappale, jonka avulla palvomme Jumalaa, kuten Fil. 3:3 toteaa. Se ei voi näin ollen olla Jumala, joka on palvonnan kohde, eikä siten yhdenvertainen Isän Jumalan kanssa. Se on voima, joka on Kristuksessa. Kristus on näin ollen Iankaikkinen Isä (Jes. 9:6), joka on isä monille taivaassa ja maan päällä (Ef. 3:15). Kristuksesta tulee Iankaikkinen Isä valtuutuksen ansiosta.

 

Kaikki nämä isän ja lapsen suhteet eli perheet on nimetty Isälle Jumalalle, mistä syystä me polvistumme Isän Jumalan eteen ja palvelemme häntä (Ef. 3:14-15).

 

Kristus on luomakunnan esikoinen eli ensin syntynyt. Hänen välityksellään luotiin kaikki, kaikki mitä on taivaissa ja maan päällä, näkyvä ja näkymätön, valtaistuimet, herruudet, kaikki vallat ja voimat. Kaikki on luotu hänen kauttaan ja häntä varten. Hän on ollut olemassa ennen kaikkea muuta, ja hän pitää kaiken koossa (Kol. 1:16-17). Mutta Jumala hänet synnytti ja tahtoi, että koko luomakunta on olemassa ja säilyy Kristuksessa. Sen vuoksi Kristus ei ole Jumala samassa mielessä, kuin Isä Jumala on Jumala, joka yksin on kuolematon (1. Tim. 6:16) ja joka on olemassa iankaikkisesti.

 

Kristityt kutsutaan tästä maailmasta elämään, joka on palvelua ja antaumusta. Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja (Matt. 20:16, 22:14). Kristityt ovat valittuja samalla tavoin, kuin Kristus oli Jumalan valittu (Luuk. 23:35). Kristus valitsi valitut (Joh. 6:70, 15:16,19) Jumalan ohjaamana (1. Piet. 2:4).

 

Valituille, jotka ovat seurakunta eli ekklesia, annetaan tietoa Jumalan salaisuuksista seurakunnan tukemiseksi. Pyhä Henki on se mekanismi, jonka avulla heille uskottiin Jumalan salaisuudet ja Jumalan valtakunta (Mark. 4:11). Jumalan viisaus on salainen ja kätketty (1. Kor. 2:7), jonka Jumalan palvelijat selittävät (1. Kor. 2:7, 15:51). Jumalan tahto ilmaistaan nimittäin salaisuutena (Ef. 1:9), jonka Jumala ilmoitti palvelijoilleen ilmoituksessa. Lisäksi salaisuus ilmenee valittujen suorittamassa Kristuksen taloudenhoidossa. Paavali kirjoitti

 

...Olettehan kuulleet siitä Jumalan suunnitelmasta, jonka hän armossaan on ilmoittanut minulle, teidän parhaaksenne. Minulle on ilmestyksessä annettu tiedoksi tämä salaisuus, niin kuin olen edellä lyhyesti kirjoittanut. Tätä lukiessanne voitte huomata, kuinka hyvin minä olen perillä Kristuksen salaisuudesta. Sitä ei menneiden sukupolvien aikana annettu ihmisten tietoon, mutta nyt Henki on ilmoittanut sen Kristuksen pyhille apostoleille ja profeetoille: muihin kansoihin kuuluvilla on sama oikeus perintöön kuin juutalaisillakin, he ovat saman ruumiin jäseniä ja heitä koskee nyt sama lupaus, kun evankeliumi on johtanut heidät Kristuksen Jeesuksen yhteyteen (Ef. 3:2-6).

 

 

1.5. Kristuksen, Saatanan ja taivaan sotajoukon suhde Jumalaan

 

Raamatussa on monia olentoja, joita kutsutaan nimellä Elohim tai Theoi, joka tarkoittaa jumalia. Kristus oli yksi näistä alemmista olioista, joihin Vanhassa Testamentissa viitataan sanalla elohim (ks. Sak. 12:8). Kristuksen sanotaan Uudessa Testamentissa olevan uusi Kointähti hänen palatessaan maan päälle. Hän jakaa tämän arvoaseman valittujensa kanssa (Ilm. 2:28, 22:16).

 

Jumalaa Raamattu pitää Kristuksen Jumalana ja Isänä (Room.  15:6; 2. Kor. 1:3, 11:31; Ef. 1:3,17; Kol. 1:3; Hepr. 1:1 ss; 1. Piet. 1:3; 2. Joh. 3; Ilm. 1:1,6, 15:3). Kristus saa elämänsä, voimansa ja valtansa Isän Jumalan käskystä (Joh. 10:17-18).

 

Kristus alistaa tahtonsa Jumalan, Isän, tahtoon (Matt. 21:31, 26:39; Mark. 14:36; Joh. 3:16, 4:34). Jumala antoi valitut Kristukselle, ja Jumala on Kristusta suurempi (Joh. 14:28) ja suurempi kuin kukaan muu (Joh. 10:29). Jumala lähetti siten ainosyntyisen (monogene) Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän (1. Joh. 4:9). Kristuksen kunnian kirkastaa Jumala (Joh. 8:54), sillä Jumala on Kristusta suurempi (Joh. 14:28).

 

Jumala on kallio (sur), niin kuin louhos tai vuori, josta kaikki muut louhitaan, ja piikivi (Joos. 5:2), jolla Israel ympärileikataan, perustava ja vaikuttava syy (5. Moos. 32:4). Jumala on Israelin kallio, sen turvakallio (5. Moos. 32:15), kallio, joka oli sen synnyttänyt (5. Moos. 32:18,28-31). 1. Samuel 2:2 osoittaa, että Jumalamme on meidän kalliomme, ikuinen kallio (Jes. 26:4). Kaikki muut lohkaistaan tästä kalliosta, samoin kuin kaikki Abrahamin jälkeläiset uskon mukaan (Jes. 51:1-2). Messias lohkaistaan tästä kalliosta (Dan. 2:34,45) alistamaan kaikki maailman valtakunnat. Jumala on kallio tai pohja, jolle perusta lasketaan ja jolle Kristus rakentaa kirkkonsa (Matt. 16:18) ja jolla hän itse lepää. Messias on kulmakivenä Jumalan temppelissä, jossa valitut ovat Naos eli kaikkein pyhin, Pyhän Hengen tyyssija.  Temppelin kaikki kivet louhitaan kalliosta, joka on Jumala, samoin kuin Kristus, ja ne annetaan Kristukselle, hengelliselle kalliolle (1. Kor. 10:4), joka on kivi, johon he loukkaavat itsensä ja kompastuvat (Room. 9:33) muodostaakseen temppelin.

 

Kristus rakentaa temppelin, jotta Jumala voisi olla kaikki kaikessa (Ef. 4:6). Jumalan valtuutuksen nojalla Kristus on kaikki, hän on kaikissa (panta kai en pasin Kol. 3:11), ja Jumala on alistanut hänen jalkojensa alle kaiken (1. Kor. 15:27) ja asettanut hänet kaiken yläpuolelle seurakuntansa pääksi. Seurakunta on Kristuksen ruumis ja hänen täytensä, hänen, joka kaiken kaikessa täyttää (Ef. 1:22-23). Kun Jumala alisti kaiken hänelle, tämän ulkopuolelle jää tietysti Jumala, joka itse on alistanut hänen jalkojensa alle kaiken (1. Kor. 15 :27).

 

Sitten kun Kristus on alistanut kaikki hänen valtaansa, silloin hän itse, Kristus, alistuu Jumalan valtaan, joka on saattanut kaiken Kristuksen valtaan, ja niin Jumala hallitsee täydellisesti kaikkea (panta en pasin 1. Kor. 15:28 ei RSV:n mukaan). Näin ollen platonistiset opit, jotka pyrkivät sulauttamaan Jumalan ja Kristuksen kolmiyhteyteen, ovat Raamatun vastaisia. Kristus istuu Jumalan oikealla puolella, Jumalan ohjeiden mukaan (Hepr. 1:3,13, 8:1, 10:12, 12:2; 1. Piet. 3:22) ja jakaa Jumalan valtaistuimen, samoin kuin valitut jakavat Kristukselle annetun valtaistuimen (Ilm. 3:21), joka on Jumalan valtaistuin (Ps. 45:6-7; Hepr. 1:8) tai Jumala on sinun valtaistuimesi, joka on käännetty Sinun valtaistuimesi on niin kuin Jumalan (ks. kommentoidun RSV:n alaviite).

 

Jumala, lähettäjä, on lähettilästä suurempi (Joh. 13:16), sillä palvelija ei ole herraansa suurempi (Joh. 15:20).

 

Saatana haastoi Kristuksen erämaassa, jolloin Saatanan koetus käytännössä alkoi. Saatana, joka oli Kointähti, Lusifer eli maapallon Valon kantaja (Jes. 14:12) ja sen holhooja ja opettaja, oli itse asiassa Elohimin yksi jäsen, joka oli alistettu Isälle Jumalalle.

 

Kristus oli tähti, joka oli nouseva Jaakobin keskeltä (4. Moos. 24:17). Mooseksen kirjoissa ilmoitettiinkin, että yksi Kointähdistä, jonka mainitaan olleen läsnä maapallon valmistuessa (Job 38:7), yksi Elohimin osa, oli tuleva ihmiseksi Jaakobin ja Daavidin keskeltä (Ilm. 22:16).

 

Tämä Elohim, jonka tunnemme nimellä Jeesus Kristus, ei ollut vielä maapallon Kointähti. Tämä asema kuului Saatanalle (ks. Jes. 14:12 ja Hes. 28:2-10).

 

Psalmi 45:7 kertoo, että Kristus oli voideltu Israelin Elohimiksi toveriensa tai kumppaniensa yläpuolelle. Kristuksella ei kuitenkaan ollut varsinaisesti Kointähden asemaa, eikä hän ota vastaan siihen kuuluvia tehtäviä ennen toista tulemistaan. Kristuksen kanssa samassa asemassa ja samoissa tehtävissä ovat valitut, jotka jakavat hänen luontonsa Kointähtenä sydämissään (2. Piet. 1:19). Valituille annetun lupauksen mukaan he jakavat tämän vallan Ilmestyskirjan 2:28 mukaisesti.

 

Saatana oli Kointähtenä haastanut Korkeimman Jumalan eli Isän Jumalan, kuten Jesaja 14:12 kertoo. Hän koetti nousta eli pystyttää valtaistuimensa, Jumalan valtaistuimen, Jumalan tähtiä eli Elohimin neuvostoa korkeammalle. Tämä neuvosto on Elohimin eli jumalien kokous, johon Psalmi 82:1 viittaa. On kiintoisaa havaita, että Ireneus, joka oli Polykarpoksen, Johanneksen opetuslapsen, opetuslapsi, katsoi, että Psalmi 82:1 viittasi theoihin eli jumaliin, joihin kuuluvat myös valitut eli ne, jotka on otettu lapsiksi (Harhaoppeja vastaan, kirja 3, luku 6, esinikealaisten kirkkoisien englanninkielinen käännös, Nide 1, s. 419).

 

Jumalan poikia on monia (ks. Job 1:6, 2:1, 38:7; Ps. 86:8-10, 95:3, 96:4, 135:5), ja heitä kutsutaan nimellä Bene Eljon eli Korkeimman pojat. Ihmiskunnan valitut kuuluvat Jumalan lapsina myös taivaalliseen sotajoukkoon (ks. Room. 8:14). Jumalan lapsina Kristus ja valitut ovat näin ollen yhtä Jumalan kanssa Pyhän Hengen välityksellä ja ennaltamäärättyjä maailman luomisesta alkaen. Kristus luopui vallastaan tullakseen ihmiseksi. Hän ja kaikki valitut saavat voimassa lapseuden, pyhyyden hengen mukaan ylösnousemuksen kautta (Room. 1:4).

 

Ap. t. 7:35-39 osoittaa, että Siinailla enkeli puhui Moosekselle ja että tämä enkeli oli Kristus. Gal. 4:14 Paavali vertaa itseään Jumalan enkeliin ja Kristukseen Jeesukseen.

 

Myös meistä tulee arvoasemaltamme enkeleitä (Matt. 22:30) eli isaggelos, enkelien kaltaisia (ks. Lk. 20:36) ja perillisiä yhdessä Kristuksen kanssa (Room. 8:17; Gal. 3:29; Tiit. 3:7; Hepr. 1:14, 6:17, 11:9; Jaak. 2:5; 1. Pet. 3:7). Vanha Testamentti samaistaa JHVH:n enkelin sekä Jehovaan että Elohimiin (2. Moos. 3:2,4-6, missä Jumala eli Elohim oli enkeli; vrt. Sak. 12:8).

 

Psalmi 89:6-8 osoittaa, että taivaan pyhillä (qedosim tai qadoshim, jota käytetään myös ihmisistä) on neuvosto, joka koostuu sisäpiiristä ja ulkopiiristä. Tämän katsotaan olevan Oikeuden Elohimin taivaallinen neuvosto.

 

1.5.1. Kristus Jumalan poikana

 

Saatana yritti monin tavoin kiusata Kristusta. Ensinnäkin Saatana kutsui Kristusta Jumalan pojaksi (Matt. 4:3, 4:6; Luuk. 4:3). Myös pahat henget kutsuivat Kristusta Jumalan pojaksi (Matt. 8:29; Luuk. 4:41; Mark. 3:11). Saatana yritti saada Kristuksen todistamaan asemansa Jumalan Poikana osoittamalla voimansa, sillä olihan Jumala luvannut antaa enkeleilleen käskyn varjella häntä (Ps. 91:11-12). Saatana jätti mainitsematta missä ikinä kuljet. Kirjoituksia vääristelemällä Saatana yritti näin ollen riistää Kristuksen hengen.

 

Kristus ei missään vaiheessa korjannut Saatanaa tai pahoja henkiä toteamalla, että hän oli Jumala eikä Jumalan poika. Yksikään paha henki ei itse asiassa yrittänyt väittää virheellisesti, että Kristus oli Korkein Jumala, ennen kuin vasta hänen kuoltuaan, jolloin vahvistettiin oppi, jonka mukaan Kristus oli Jumala samalla tavoin, kuin Isä Jumala oli Jumala. Hänen kuolemansa jälkeen saatettiin siten liikkeelle harhakäsitys, jonka Kristus olisi kieltänyt elinaikanaan. Jokaisen kiusauksen tavoitteena oli horjuttaa Kristuksen tottelevaisuutta Jumalalle ja näin ollen murtaa kirjoitukset. Saatana yritti saada Kristuksen palvomaan itseään. Hän lupasi Kristukselle maapallon hallitsijuuden, jos Kristuksen palvoisi häntä.

 

Kristus ei kiistänyt hänen oikeuttaan siirtää maailman hallitsijuutta eikä varsinkaan sitä, että hän oli hallitsija. Sen sijaan Kristus vastasi:

 

...on kirjoitettu: Herraa, Jumalaasi, sinun tulee kunnioittaa ja ainoastaan häntä palvella.

 

Kristus ei käskenyt Saatanaa palvomaan itseään vaan viittasi sen sijaan lakiin. Kristus ei väittänyt julistustyönsä missään vaiheessa olevansa Jumala. Hän sanoi olevansa Jumalan poika. Tästä syystä hänet asetettiin koetteille.

 

Kuten Matt. 27:43 toteaa,

 

Hän panee luottamuksensa Jumalaan. Pelastakoon Jumala nyt hänet, jos on häneen mieltynyt! Onhan hän sanonut olevansa Jumalan Poika.

 

Juuri tältä kohdin Kristuksen huuto täytti kirjoitukset Psalmissa 22:1

 

Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?

 

Kristus ei selvästikään pitänyt itseään Jumalana. On nurinkurista väittää, että hän oli yhdenvertainen osa sitä osaksi häviämätöntä olentoa, jonka puoleen hän huusi. 

 

1.5.2 Antikristuksen oppi

 

1. Joh. 4:1-2 esittää Antikristuksen opin. Vanha virheetön teksti 1. Joh. 4:1-2 on ennallistettu lainaamalla Ireneuksen teoksen lukua 16:8 (esinikealaisten kirkkoisien engalanninkielinen käännös, Nide 1, alav. s. 443).

 

Tästä te tunnette Jumalan hengen: Jokainen henki, joka tunnustaa Jeesuksen Kristuksen ihmiseksi, lihaan tulleeksi, on Jumalasta, Yksikään henki, joka erottaa Jeesuksen Kristuksen, ei ole Jumalasta vaan Antikristuksesta.

 

Sokrates historioitsija sanoo (VII, 32, s. 381), että katkelman turmelivat ne, jotka halusivat erottaa Jeesuksen Kristuksen ihmisyyden hänen jumaluudestaan.

 

Kristus ei Poikana ole tämä ainoa todellinen Jumala (Joh. 17:3).

 

Myös kohdassa Luuk. 22:70 kaikki sanoivat Oletko sinä siis Jumalan Poika?

 

Hän vastasi Itsepä te niin sanotte.

 

Hänet tunnustettiin Jumalan Pojaksi seuraavissa kohdissa:

 

Matt. 27:54, jossa ihmiset sanovat Tämä oli todella Jumalan Poika!

 

Mark. 1:1 sanoo ilosanoman kertovan Jeesuksesta Kristuksesta, Jumalan Pojasta.

 

Luuk. 1:35 toteaa, että lapsi, joka syntyy, on pyhä ja häntä kutsutaan Jumalan Pojaksi.

 

Sen tajuaminen, että Kristus on Jumalan Poika, on ilmoitus Jumalalta.

 

Simon Pietari vastasi: "Sinä olet Messias, elävän Jumalan poika." Jeesus sanoi hänelle: "Autuas olet sinä, Simon, Joonan poika. Tätä ei sinulle ole ilmoittanut liha eikä veri, vaan minun Isäni, joka on taivaissa. (Matt. 16:16-17)

 

Myös Matteus 11:27 toteaa:

Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä. eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa.

 

Näin ollen Isä osoittaa ilmoituksen yksittäisille ihmisille ja antaa heidät Kristukselle, joka sitten ilmoittaa heille Isän.

 

1.5.3 Jumalan nimi ja ylivalta

 

Ei ole epäilystäkään siitä, että Isä on yksi ja ylin. Sananlaskujen 30:4-5 ilmoittaa Jumalan nimen ja sen, että hänellä on poika.

 

Kuka on noussut taivaaseen ja palannut sieltä?

Kuka on koonnut käsiinsä tuulen?

Kuka viittansa sisään kietonut vedet?

Kuka pannut paikoilleen maan ääret?

Mikä on hänen nimensä, mikä hänen poikansa nimi? Sinä tiedät kyllä.

Jumalan [ELOAH] jokainen sana on tulessa koeteltu: hän on niiden kilpi, jotka häneen

turvaavat.

Hänen sanoihinsa älä lisää mitään - hän vaatii sinut tilille, ja petoksesi tulee julki.

 

Raamattu tulkitsee itseään, ja Jumalan nimi saadaan suoraan selville kysymyksestä johdattelemalla, ja on selvää, että tämä olento ei ole Isän ja Pojan yhdistelmä vaan että hänellä sitä vastoin on poika.

 

Uudessa Testamentissa todetaan lisäksi selvästi, että palvonnan kohde on Isä. Kristus varoitti samarialaista naista, Joh. 4:21, että tulisi aika, jolloin Isää ei voitaisi rukoilla naisen vuorella (Samariassa) eikä Jerusalemissa. Hän sanoi kuitenkin selvästi, Joh. 4:23,

 

Tulee aika - ja se on jo nyt - jolloin kaikki oikeat rukoilijat rukoilevat

Isää hengessä ja totuudessa. Sellaisia rukoilijoita Isä tahtoo.

 

Kristus osoittaa Isän, ei itsensä, olevan palvonnan kohde. On näin ollen jumalanpilkkaa väittää, että on rukoiltava korotettua Kristusta, vääristelemällä Joh. 3:14, jonka mukaan Ihmisen Poika oli korotettava, niin kuin Mooses oli nostanut käärmeen korkealle autiomaassa. Ristiinnaulitsemisen tarkoitus oli, että ihmisellä olisi iankaikkinen elämä, eikä se, että Kristuksesta tulisi palvonnan kohde, kuten väärin väitetään. Tämän väärän oletuksen perusteella väitetään väärin myös, että kristityt palvovat Kristuksen ruumista ja verta ehtoollisella.

 

Eloah on Vanhan Testamentin ja temppelin Jumala sekä Jeesuksen Kristuksen Jumala Uudessa testamentissa. Jerusalemin temppeli oli Eloah'n temppeli (Esra 4:24; 5:2,13,15,16,17; 6:3,5,7,8,16,17; 7:23). Hän oli Israelin Eloah (Esra 5:1; 7:15), taivaan suuri Eloah (Esra 5:8,12). Hän oli se, jolle uhrattiin temppelissä (Esra 6:10), joka oli hänen nimensä tyyssija (Esra 6:12). Hän käski temppelin rakennettavaksi (Esra 6:14) ja papit huolehtimaan jumalanpalveluksesta (Esra 6:18) ja tekemään hänen tahtonsa (Esra 7:18). Laki on taivaan Eloah'n laki (Esra 7:12, 14). Niiden, jotka tuntevat Eloah'n lain, on opetettava se niille, jotka eivät sitä tunne (Esra 7:25), ja tuomioiden on oltava Eloah'n lakien mukaisia (Esra 7:26). Tämä olento on Isä, joka on yksiyhteinen Eloa ja Korkein Jumala, Messiaan ja kaikkien Jumalan lasten Isä.

 

Luku 2

 

Pelastussuunnitelma

 

2.1 Ihmiskunnan lankeemus

 

Ihmiskunta luotiin Jumalan kuvaksi, hänen kaltaisekseen (1. Moos. 1:26-27). Aadam ja Eeva kirottiin heidän tottelemattomuutensa vuoksi (1. Moos. 3:16-19). Tämän kapinan vuoksi synti ja sen seurauksena kuolema tulivat koko ihmiskunnan osaksi (1. Kor. 15:22; Room. 5:12).

 

2.2 Ihmiskunnan pelastus

 

Jumala ei halua kenenkään tuhoutuvan (2. Piet. 3:9). Jotta ihmiskunta voisi välttää synnin rangaistuksen eli kuoleman, Jumala laati pelastussuunnitelman, johon kuuluu uhrina hänen poikansa Jeesuksen Kristuksen kuolema ja ylösnousemus (Joh. 3:16). Suunnitelmassa on toisiaan seuraavia elonkorjuita, joiden esikoisena on Kristus niiden joukosta, jotka ovat kuolleet (1. Kor. 15:20). Pelastussuunnitelmaa kuvastavat Raamatun vuosittaiset juhla-ajat (3. Moos. 23).

 

2.3 Raamattu innoitettuna totuutena

 

Kristus sanoi On kirjoitettu: 'Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta'. (Matt. 4:4; Luuk. 4:4). Raamattu tunnetaan nimellä kirjoitukset ja kirja (Dan. 10:21), ja sen tarkoituksena on ihmiskunnan pelastus ja Jumalan voiman näyttäminen (2. Moos. 9:16; Room. 9:17). Pelastuksen välikappale on Jeesus Kristus (Room. 10:11), josta on ennustettu kirjoituksissa alkaen Mooseksesta ja profeetoista (Luuk. 24:27), ja profetiat ovat kirjoituksia (Matt. 26:56; Room. 1:2). Jokainen kirjoitus on syntynyt Jumalasta, ja se on hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi ja kasvatukseksi Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Näin Jumalan ihmisestä tulee täydellinen ja kaikkeen hyvään kykenevä (2. Tim. 3:16).

 

Kristuksen ja apostolien aikana kirjoituksilla tarkoitettiin Vanhaa Testamenttia (Matt. 21:42; Mark. 12:10; Ap. t. 17:2). Vanha Testamentti on kirjoitus, jonka sanotaan olevan Jumalan Hengen synnyttämä eli innoittama, 2. Tim. 3:16. Uusi Testamentti nivoutuu Vanhaan Testamenttiin. Se ei korvaa Uutta Testamenttia.

 

Vanha Testamentti kirjoitettiin muinaisina aikoina meille opiksi, jotta saisimme siitä kestävyyttä, lohtua ja toivoa (Room. 15:4). Eksytys johtuu niiden kirjoitusten huonosta tuntemisesta (Matt. 22:29; Mark. 12:24). Beroialaiset (eli berealaiset) tutkivat päivittäin kirjoituksista, pitikö kaikki sanottu paikkansa. Tämä oli heidän avarakatseisuutensa mitta (Ap. t. 17:11). Raamatun koko kuva koostuu kirjoituksen kaikista osista, käsky käskyn päälle, läksy läksyn päälle (Jes. 28:10). Kirjoitukset osoittavat, että Jeesus oli Messias eli Kristus (Ap. t. 18:28). Kristus, Pyhän Hengen avulla, avaa kaikkien valittujen, ensiksi apostolien, mielet, ymmärtämään kirjoitukset (Luuk. 24:45).

 

Vanhan Testamentin kirjoitusten on käytävä toteen (Matt. 26:54,56; Mark. 12:10, 14:49), eikä niitä voi tehdä tyhjiksi (Joh. 10:35). Monet kirjoitukset koskivat Kristusta, ja ne kävivät toteen hänessä, tai ne käyvät toteen Kristuksessa hänen toisessa tulemisessaan (Ilm. 1:7, 12:10, 17:14, 19:11-21), joka tapahtuu voimassa ja kirkkaudessa (Matt. 24:30).

 

2.4 Katumus ja kääntymys

 

Jumala edellyttää, että elääkseen eli saadakseen iankaikkisen elämän ihmiskunta kääntyy. Ellei se käänny, se on tuhon oma (Luuk. 13:3,5).

 

Kristus lähetettiin kutsumaan ihmiskunta kääntymykseen (Luuk. 11:32). Kristus aloitti julistuksensa Johannes Kastajan vangitsemisen jälkeen (Matt. 4:12). Johanneksen vangitseminen sattui aikaan, joka seurasi Vanhan Testamentin pääsiäistä vuonna 28 jKr.(Joh. 3:22-24, 4:12), joka seurasi Johanneksen julistustyön alkamista Tiberiuksen viidentenätoista vuotena (Luuk. 3:1). Tästä lähtien Jeesus julisti Kääntykää, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle! (Matt. 4:17). Kristus antoi opetuslapsilleen käskyn julistaa kääntymyksen evankeliumia ja antoi heille vallan ajaa ihmisistä pahoja eli saastaisia henkiä (Mark. 6:7,12; Luuk. 10:1,17-20).

 

Kääntymyksen opetettiin olevan edellytys synnin (tai pahuuden) pois pyyhkimiseksi (Ap. t. 8:22), jotta Herra antaisi tulla virvoituksen ajan, niin että hän lähettäisi Kristuksen, meille ennalta valitsemansa Voidellun (Ap. t. 3:19-20).

 

Jumala oli pitkään sietänyt tällaista jumalattomuutta, joksi sitä nimitettiin, mutta Kristuksen jälkeen hän vaatii kaikkia ihmisiä tekemään parannuksen, sillä hän on määrännyt heitä varten tuomion päivän (Ap. t. 17:30). Siten hän saattoi kääntymyksen pakanoiden ulottuville (ks. myös Ap. t. 15:3).

 

Parannuksesta ja Jumalan puoleen kääntymisestä alkean katuvan syntisen on sitten tehtävä tekoja, joissa heidän parannuksensa näkyy (Ap. t. 26:20).

 

Efesoksen seurakuntaa kehotettiin kääntymään ja muistamaan, mistä se oli langennut, ja tekemään ensi ajan tekoja (Ilm. 2:5). Samoin Pergamonin seurakuntaa kehotettiin kääntymään (Ilm. 2:16). Sama koski Tyatiran seurakuntaa (Ilm. 2:21-22), jossa luopiot heitettiin samaan vuoteeseen väärien uskonopettajien kanssa. Myös Sardeksen seurakuntaa kehotettiin tekemään parannus, tai Kristus tulisi kuin varas ja yllättäisi heidät hetkellä, jota he eivät aavistaisi (Ilm. 3:3). Jokaista, jota Kristus rakastaa, hän nuhtelee ja kurittaa. Hän vaatii heitä (tässä tapauksessa laodikealaisia) luopumaan penseydestään ja tekemään parannuksen (Ilm. 3:19). Kääntymys koskee näin ollen jatkuvasti kaikkia Jumalan seurakuntia, ja se on kaikkien vastuulla (Jaak. 5:19-20).

 

2.5 Kaste

 

Kristukselle annettiin kaikki valta hänen ylösnousemuksensa jälkeen (Matt. 28:18). Hän käski opetuslapsiaan menemään ja tekemään kaikki kansat hänen opetuslapsikseen kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen (Matt. 28:19). Ja opettamalla heitä noudattamaan kaikkea, mitä Kristus käski heidän noudattaa. Siten hän olisi heidän kanssaan kaikki päivät maailman loppuun asti (Matt. 28:20).

 

Kääntymystä on seurattava kaste Pyhän Hengen lahjan antamiseksi (Ap. t. 2:38). Pyhää Henkeä ei voi saada, ellei ihminen tee parannusta ja saa kastetta, mikä merkitsee uudestisyntymistä.  Jollette synny uudesti, ette pääse Jumalan valtakuntaan (Joh. 3:3,5). Kääntymys on kasteen ja Pyhän Hengen saamisen edellytys. Näin ollen lapsikasteen voidaan päätellä olevan Raamatun vastainen. Kääntymyksen korostettiin olevan kasteen edellytys Johannes Kastajan julistuksessa, joka edelsi Pyhän Hengen kastetta Kristuksessa (Mark. 1:4,8). Johannes totesi, että Kristus kastaisi Pyhällä Hengellä ja tulella, tarkoittaen sitä, joka ei käänny (jota kutsutaan ruumeneksi) (Luuk. 3:16-17). Pyhä Henki annetaan Jumalan käskystä. Pyhä Henki tulee ihmisen, kun sitä koskeva pyyntö esitetään kätten päälle panemisella. Henki annetaan siten työn jokaista puolta varten. Pyhä Henki toimii jo ennen kastetta suhteessa jokaiseen yksittäiseen ihmiseen. Henki vetää valitun Jumalan puoleen Kristuksen välityksellä (Hepr. 7:25). Hengen ensi lahja annetaan ihmiselle kasteessa, ja Room. 8:23 toteaa selvästi, että lapseksi pääseminen tapahtuu vasta, kun ruumis lunastetaan vapaaksi. Näin ollen me synnymme uudesti, mutta jatkamme päivittäistä Hengessä kasvuamme Jeesuksessa Kristuksessa, kunnes pääsemme Jumalan kunniaan.

 

Tämä Pyhän Hengen antaminen kasteessa on se vesi pelastuksen lähteestä, jonka Jumala lupasi profeettojensa kautta (Jes. 12:3). Tämä Pyhän Hengen vesi oli Jumalan Jaakobille antama lupaus, josta Jes. 44:3 kertoo. Herra Jumala on elävän veden lähde (Jer. 2:13, 17:13; myös Sak. 14:8). Tämä on elävän veden virta (Ilm. 22:1). Kristus, puhuessaan Hengestä (Joh. 7:39), sanoi, että hänestä kumpuaa elävä vesi (Joh. 4:10-14, 7:38 vrt. Jes. 21:3, 55:1, 58:11; Hes. 47:1). Israel puhdistuu hengellisesti vedellä, Hes. 36:25, joka on elämän vesi eli Pyhä Henki. Valitut saavat tätä vettä lahjaksi (Ilm. 22:17).

 

 

Luku 3

 

Ihmisen vastuuta koskevat opit

 

 

3.1 Rukous ja palvominen

 

3.1.1 Jumala rukouksen ja palvonnan kohteena

 

3.1.1.1 Palvonnan kohde

 

Valittujen ensisijainen oppi ja tärkein tunnus on ja on aina ollut ehdoton yksijumalisuus ja usko Jeesuksen Kristuksen alisteiseen suhteeseen. Me emme kumarra mitään muuta Elohimia kuin Jumalaa (2. Moos. 34:14; 5. Moos. 11:16), tai muuten me tuhoudumme (5. Moos. 30:17-18). Jumalan antama ensimmäinen käsky on

 

Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka johdatin sinut pois Egyptistä, orjuuden

maasta. Sinulla ei saa olla muita jumalia (elohim). (2. Moos. 20:2)

 

Tämä tarkoittaa muita jumalia, jotka voivat tulla Isän Jumalan sijaan tai hänen valtuutuksestaan riippumatta.

 

Meidän on rakastettava Herraa, Jumalaamme, ja palveltava häntä koko sydämestämme ja koko sielustamme, eli koko olemuksellamme, niin Herra antaa sateet ajallaan ja antaa meille sadon ja karjallemme laitumen. Toisin sanoen meillä on aina kylliksi syötävää (5. Moos. 11:13-15). Mutta meillä on uusi liitto, jossa Herra vahvistaa lakinsa meidän sisimpäämme ja kirjoittaa ne sydämiimme. Hän on meidän Jumalamme, ja me olemme hänen palvelijoitaan, ja me rukoilemme häntä ja pidämme hänen lakinsa koko olemuksellamme (Hepr. 8:10-13).

 

Meidän on kumarruttava rukoilemaan Herraa Jumalaamme (5. Moos. 26:10; 1. Sam. 1:3, 15:25). Tämä Jumala on ainoa todellinen Jumala, joka on Isä Jumala. Iankaikkisen elämän edellytys on, että me tunnemme hänet ja hänen poikansa Jeesuksen Kristuksen (Joh. 17:3). Me tunnustamme Herran nimen kunnian; me kumarrumme Herran pyhän kirkkauden eteen (Ps. 29:2, 96:9). Koko maa kumartuu hänen eteensä ja laulaa hänen nimensä kiitosta (Ps. 66:4). Tämä on profetia, ja se käy toteen. Kaikki kansat, jotka hän on tehnyt, tulevat kumartamaan häntä ja vapisevat (Ps. 96:9) hänen edessään, kunnioittaen hänen nimeään, sillä hän yksin on Jumala (Ps. 86:9-10), Herra meidän luojamme. Hän on meidän Jumalamme ja me hänen laitumensa lampaat, joita hänen kätensä kaitsee (Ps. 95:6-7). Hän on pyhä (Ps. 99:5,9). Se, ketä me kumarramme, ilmenee myös kahdesta merkistä, jotka yhdessä Jumalan olemusta koskevan ymmärryksen kanssa ovat perustana valittujen sinetöinnille. Nämä kaksi merkkiä ovat:

 

Sapatti (ks. 2. Moos. 20:8,10,11; 5. Moos. 5:12), joka on merkkinä meidän ja Jumalan välillä, joka pyhittää meidät (2. Moos. 31:12-14); sekä

 

Vanhan Testamentin pääsiäinen. Vanhan Testamentin pääsiäinen on merkki tai sinetti, jossa pääsiäinen, ks. 2. Moos. 13:9, 16, mukaan lukien happamattoman leivän juhla, on Herran lain merkki (5. Moos. 6:8) ja merkki Israelin lunastuksesta (5. Moos. 6:10), jonka piiriin kuuluvat Uuden Testamentin mukaan kaikki, jotka ovat Kristuksessa (Room. 9:6, 11:25-26).

 

Nämä lain merkit, sapatti ja Vanhan Testamentin pääsiäinen, on erityisesti tarkoitettu varjelemaan ihmisiä epäjumalanpalvelukselta (5. Moos. 11:16). Nämä molemmat merkit muodostavat Herran valittujen käteen ja otsaan painetun sinetin, ja ne ovat Pyhän Hengen kanssa perustana 144.000 valitun sinetöinnille viimeisinä päivinä, Ilm. 7:3. Ne johdattavat pyhien päivien lepoon.

 

Kristus sanoi Herraa, Jumalaasi, sinun tulee kunnioittaa ja ainoastaan häntä palvella (Matt. 4:10; Luuk. 4:8). Raamatun mukaan kunnioitus ilmenee näin ollen palvelemisena.

 

Jumalan palveleminen noudattamalla ihmisten tekemiä käskyjä on turhaa (Matt. 15:8-9). Isä haluaa nimittäin ihmisten rukoilevan häntä hengessä ja totuudessa (Joh. 4:21-24). Sillä me olemme todellisia ympärileikattuja, ja me rukoilemme Jumalaa hengessä ja kunniassa Kristuksessa Jeesuksessa (Fil. 3:3). Koko vanhinten neuvosto, mukaan lukien Kristus, osoittaa kunnioitustaan Jumalalle, joka loi kaiken ja jonka tahdosta ne luotiin ja ovat olemassa (Ilm. 4:10). Kristuksen käskystä, sekä laissa (2. Moos. 20:3) että ilmestyksessä, me kumarramme Jumalaa (Ilm. 22:9).

 

3.1.1.2 Rukouksen kohde

 

Ihmiskunta rukoilee Herraa Jumalaa (Ps. 39:12, 54:2), joka kuulee. Mitä tahansa te rukoillen pyydätte, sen te saatte, jos teillä on uskoa (Matt. 21:22). Kristus oli ihmiskunnalle esimerkkinä rukouksesta, joka osoitetaan hänen Jumalalleen ja meidän Jumalallemme, joka on Isä (Luuk. 6:12). Esimerkki siitä, miten on rukoiltava, on annettu Isä meidän -rukouksessa, joka antaa käsityksen Kristuksen rukouksen rakenteesta (Luuk. 11:2-4).

 

Valittujen ja pappien ensisijaisena tarkoituksena on rukous sekä sanan palveleminen (Ap. t. 6:4). Vanhimpien neuvostolle annetaan velvollisuudeksi pyhien rukousten valvominen (Ilm. 5:8).

 

3.1.1.3 Yksityinen ja yhteinen rukous toisten puolesta

 

Yhteinen ja yksituumainen rukous on apostolien asettama esimerkki (Ap. t. 1:14). Sitä noudatti koko seurakunta (Ap. 12:5).

 

Rukous ei tapahdu ainoastaan seurakunnan puolesta vaan myös niiden puolesta, joilla on intoa mutta muttei valoa ja jotka eivät alistu Jumalan vanhurskauteen. Sillä Kristus on lain loppu (eli tarkoitus), ja niin tulee vanhurskaaksi jokainen, joka uskoo (Room. 10:1-4).

 

Rukous antaa apua. On sopivaa kiittää siunauksista, jotka on saatu vastauksena moniin rukouksiin, esittämällä kiitos monin rukouksin (2. Kor. 1:11). Rukouksen on tapahduttava Hengen antamin voimin (Ef. 6:18). Sen on oltava kestävää rukousta (Kol. 4:2-4), ja se auttaa seisomaan lujina totuudessa ja vanhurskaudessa (Ef. 6:14).

 

Vanhurskaan rukous on vaikutuksiltaan voimallinen. Uskon rukous parantaa sairaat ja varmistaa synnin anteeksisaamisen. Sen vuoksi me tunnustamme syntimme toisillemme ja rukoilemme toistemme puolesta, jotta me parantuisimme (Jaak. 5:15-16).

 

3.2 Pelastuksen ja lain välinen suhde

 

3.2.1 Jumala on kalliomme

 

Jumala on kalliomme, voimamme ja pelastuksemme, johon me turvaudumme (Ps. 18:1-2). Me luotamme häneen emmekä pelkää (Jes. 12:2). Pelastuksen tunteminen on Kristuksen ja profeettojen ansiota (Luuk. 1:77). Tämä tieto annetaan seurakunnalle, jossa Jumalan salaisuudet on uskottu pyhien huostaan (1. Kor. 4:1). Pelastaja nousee juutalaisten keskuudesta (Joh. 4:22), mutta pelastus annetaan Kristuksessa niille, jotka rukoilevat Jumalaa hengessä ja totuudessa (Joh. 4:23-24). Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla (Ap. t. 4:12). Näin ollen pelastus annettiin evankeliumissa, joka on Jumalan voima, ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat, ensin juutalaisille, sitten myös kreikkalaisille. Evankeliumissa Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon, sillä uskosta vanhurskas saa elää (Room. 1:14-17). Jumala ei tarkoittanut, että ihmiskunta saisi osakseen vihan vaan että se pelastuisi Jeesuksen Kristuksen kautta (1. Tess. 5:9).

 

Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, joka johtaa pelastukseen (2. Kor. 7:10). Näin ollen evankeliumi on totuuden sana ja siis pelastuksen evankeliumi, jonka ansiosta katuja saa sinetikseen Pyhän Hengen (Ef. 1:13). Pelastus saadaan pyhistä kirjoituksista eli Raamatusta. Jumalan innoittamina kirjoitukset voivat opastaa katuvaista pelastukseen, jos hän uskoo Jeesukseen Kristukseen (2. Tim. 3:15-16). Vaikka hän oli Poika, hän joutui kärsimyksistä oppimaan, mitä on kuuliaisuus. Kun hän oli saavuttanut täydellisyyden, hänestä tuli iankaikkisen pelastuksen tuoja, kaikkien niiden pelastaja, jotka ovat hänelle kuuliaisia (Hepr. 5:8-9).

 

Näin ollen hänet on kerran uhrattu synnin tähden, ja hän ilmestyy vielä kerran, mutta ei enää synnin tähden vaan pelastaakseen ne, jotka häntä odottavat (Hepr. 9:28). Pelastus on näin ollen kaikille yhteinen ja pyhille kertakaikkisesti annettu (Juud. 3). Ilmoitusta, jonka Jumala antoi Jeesukselle Kristukselle ja edelleen Johannekselle, ei seurannut enää uutta ilmoitusta. Kaikki, mitä ihmiskunnan pelastukseen tarvitaan, on Raamatussa. Pelastus ja valta ja kunnia kuuluvat Jumalalle, ja hän on ilmoittanut sen palvelijoilleen Kristuksen välityksellä, eikä sitä tule muuttaa (Ilm. 22:18-19).

 

Pyhien lopullinen sinetöinti tapahtuu näin ollen Pyhän Hengen avulla, ja se perustuu Jumalan lakiin, sellaisena kuin se on ilmoitettu Raamatussa Vanhasta Testamentista ja lain ilmoittamisesta lähtien.

 

Kristus antoi lain ilmestyen Siinailla liiton eli läsnäolon enkelinä, Jahven enkelinä. Hän sanoi, että

 

... laista ei häviä yksikään kirjain, ei pieninkään piirto, ennen kuin taivas ja maa katoavat, ennen kuin kaikki on tapahtunut. Sitä, joka jättää laista pois yhdenkin käskyn vaikkapa kaikkein vähäisimmän, ja siten opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa vähäisimmäksi. Mutta sitä, joka noudattaa lakia ja niin opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa suureksi ... (Matt. 5:18-19).

 

Kristus ei näin ollen millään tavoin vähentänyt lakia. Hän noudatti lakia ja käski ihmisiä tekemään samoin. Lain ja profeettojen aika kesti Johannekseen asti. Siitä lähtien on julistettu hyvää sanomaa Jumalan valtakunnasta, ja jokaista vaaditaan tulemaan sinne (tai jokainen tunkeutuu sinne väkisin) (Luuk. 16:16).

 

Mutta laista ei häviä piirtoakaan, ennemmin katoavat taivas ja maa (Luuk. 16:16-17).

 

Laki annettiin Mooseksen välityksellä, mutta sitä ei noudatettu (Joh. 7:19). Ne, jotka ovat tehneet syntiä lakia tuntematta, myös tuhoutuvat laista riippumatta. Ne taas, jotka ovat lain tuntien tehneet syntiä, myös tuomitaan lain nojalla (Room. 2:12), sillä synti merkitsee laittomuutta eli lain rikkomista (1. Joh. 3:4). Ympärileikkaus on sydämen ympärileikkaus, ja lain käskyjen noudattaminen on ympärileikkauksen mitta. Se, joka noudattaa lakia, on ympärileikattu sydämeltään, kun taas se, joka on ympärileikattu eikä noudata lakia, on kuin epäuskoinen. Ne, jotka ovat juutalaisia, ovat niitä, jotka noudattavat lakia sydämellään ja ovat juutalaisia sisäisesti. Kuitenkin ne, jotka sanovat itseään juutalaisiksi, vaikka eivät ole, joutuvat tuomioon (Ilm. 3:9) ja joutuvat kumartumaan maahan pyhien jalkojen edessä. (Tämä maahan kumartuminen on käännetty myös rukoiluksi, ja sitä käytetään Kristuksesta ja valituista).

 

Laki on pyhä, ja käsky on pyhä, oikea ja hyvä (Room. 7:12). Näin ollen laki ei tuota kuolemaa, vaan synti, joka on lain rikkomus, joka toimii kussakin ihmisessä (Room. 7:13).

 

Laki on hengellinen, mutta ihmiskunta on turmeltunut, synnin orjaksi myyty (Room. 7:14). Todella kääntynyt ihminen iloitsee Jumalan laista sisimmässään (Ps. 119:1 ss; Room. 7:22). Laki nimittäin johtaa ihmisen Kristuksen luo, joka on lain loppu (Room. 10:4). Jos Henki johtaa ihmistä, hän ei ole lain alainen (Gal. 5:18). Ei siksi, että se hävittää lain, vaan siksi, että sen avulla on mahdollista noudattaa lakia, niin että ihminen haluaa sitä sisimmässään ja toimii oikein, koska se on osa olemustamme (Hepr. 8:10-13). Jumalan lakia noudatetaan uskossa eikä teoin (Room. 9:32). Käskyjen totteleminen on välttämätön edellytys sille, että ihminen voi säilyttää Pyhän Hengen, joka pysyy niissä, jotka pitävät Jumalan käskyt (1. Joh. 3:24; Ap. t. 5:32). Näin ollen on mahdotonta olla kristitty ja rakastaa Jumalaa ja Kristusta noudattamatta lakia. Tähän kuuluu välttämättä sapatin pitäminen, kuten neljännessä käskyssä säädetään.

 

3.2.2 Pelastus armosta

 

Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille, ja se kasvattaa meidät hylkäämään jumalattomuuden ja maailmalliset himot ja elämään hillitysti, oikeamielisesti ja Jumalaa kunnioittaen tässä maailmassa, kun odotamme autuaan toivomme toteutumista, suuren Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kirkkauden ilmestymistä (Tiit. 2:11, ks. Marshall's RSV Interlinear Greek-English New Testament). Kristus on näin ollen suuren Jumalan, meidän pelastajamme, kunnian ilmestyminen (Tiit. 2:10). Armo on näin ollen Jeesuksen Kristuksen toiminnan tuote.

 

Jumalan voima varjelee seurakunnan uskossa, niin että se saavuttaa pelastuksen, joka on valmiina saatettavaksi ilmi lopunaikana (1. Piet. 1:5). Uskon lopputulos on sielun pelastus. Profeetat profetoivat pelastuksesta mutta eivät tienneet Messiaan aikaa eivätkä henkilöä ennustaessaan hänen kärsimyksestään ja hänen sitä seuraavasta kirkkaudestaan (1. Piet. 1:9-10).

 

Synti tuli maailmaan Aadamin kautta ja hallitsi Aadamista Moosekseen asti. Kuolema oli synnin seuraus (Room. 5:12). Synti oli olemassa ennen lain antamista Moosekselle (Room. 5:13). Näin ollen lain seuraukset olivat tiedossa Aadamista lähtien, sillä synnistä ei pidetä kirjaa, missä lakia ei ole. Armo on siten tullut ylenpalttiseksi, koska ihminen on lunastettu synnistä ja laista. Missä synti on tullut suureksi, lain alla, armo on tullut ylenpalttiseksi (Room. 5:15-21). Yhden ihmisen kuuliaisuuden ansiosta monet tulevat vanhurskaiksi armosta, joka hallitsee vanhurskauden avulla iankaikkiseen elämään voidellussa Jeesuksessa (Room. 5:20-21).

 

Mikään kadotustuomio ei siis kohtaa niitä, jotka ovat Kristuksessa (Room. 8:1). Laki on siis täyttynyt meissä, jotka elämme Hengen mukaista elämää (Room. 8:4).

 

Henki johdattaa ihmiset omiin pyrkimyksiinsä (Room. 8:5). Lihan pyrkimykset sotivat Jumalaa vastaan, sillä ne eivät alistu Jumalan lakiin eivätkä voikaan alistua (Room. 8:7). Lihalliset, kääntymyksen vastaiset pyrkimykset tunnistaa niiden vihollisuudesta Jumalan lakien noudattamista kohtaan.

 

Sen Henki, joka herätti Kristuksen kuolleista, asuu kristityssä ja tekee hänet eläväksi hänessä asuvan Henkensä voimalla (Room. 8:11). Kaikki, joita Jumalan Henki johtaa, ovat Jumalan lapsia (Room. 8:14), ja tämä tapahtuu Jumalan armosta. Lain välitti Mooses, armon ja totuuden toi Jeesus Kristus (Joh. 1:17). Me huudamme siis Abba eli Isä, ja saamme saman lapsen oikeuden (Room. 8:15), joka annettiin veljellemme Jeesukselle Kristukselle.

 

Laki ei itsessään saa aikaan vanhurskautusta. Ihminen tulee vanhurskaaksi uskomalla Jeesukseen Kristukseen (Gal. 2:16). Hän elää elämänsä uskoen Jumalan Poikaan (Gal. 2:20). Lain vaikutuksesta me kuolemme vapaaksi laista elääksemme Jumalalle (Gal. 2:19). Me emme kuitenkaan tee tyhjäksi Jumalan armoa lakia noudattamalla, koska laki ei tee meitä vanhurskaiksi (Gal. 2:21). Me pidämme lain, koska Henki ohjaa meitä ja laki seuraa Jumalan luonnosta, jonka olemme pukeneet päällemme ja josta me olemme osallisia (2. Piet. 1:4), samoin kuin Kristus.

 

Meitä ei pelasta laki vaan Jeesuksen Kristuksen armo (Ap. t. 15:11). Synti ei ole enää valittujen herra, sillä he eivät ole lain vaan armon alaisia ja Jumalan orjia (Room. 6:14,15). Me emme kuitenkaan tee syntiä rikkomalla lakia, koska me olemme Jumalan ja vanhurskauden emmekä synnin orjia ja olemme tulleet koko sydämestämme kuuliaisiksi sille opetukselle, jonka ohjattavaksi meidät on uskottu (Room. 6:17-18). Meidät, rikkomustemme tähden kuolleet, on tehty eläviksi Kristuksen kanssa armosta (Ef. 2:5). Meidät on herätetty yhdessä Kristuksen kanssa, ja meillekin on annettu paikka taivaassa, niin että Jumala voi osoittaa kaikille tuleville aikakausille armonsa ja hyvyytensä laajuuden ja runsauden Kristuksen Jeesuksen kautta (Ef. 2:6-7). Meidät on nimittäin pelastettu armosta uskon kautta. Tämä ei ole lähtöisin ihmisestä, vaan se on Jumalan lahja, eikä se perustu tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä (Ef. 2:9). Näin ollen me noudatamme lakia Jumalan Hengen kautta armosta.

 

3.2.3 Lain mukainen velvoite

 

Lakia, joka ei häviä ja jota ei muuteta, kuten olemme nähneet, on jatkuvasti noudatettava (Matt. 5:18; Luuk. 16:17). Juutalaiset eivät noudattaneet sitä Kristuksen aikana asianmukaisesti (Joh. 7:19), sillä perinnäissäännöillään (Matt. 15:2-3,6; Mark. 7:3,5,8-9,13) silloiset juutalaiset opettajat muuttivat sen taakaksi eli ikeeksi uhmaten Jumalaa (Ap. t. 15:10).

 

Edellä mainitun perusteella Jumalan käskyjä on jatkuvasti velvollisuus noudattaa. Laki on olemassa eikä häviä ennen ihmisen olemassaolon aikojen loppua.

 

3.2.3.1 Miksi kristityt pitävät lain

 

Kristityt pelastaa armo eikä laki. Minkä vuoksi on sitten varmaa, että he tunnustavat ja pitävät lain? Sen vuoksi että:

 

Jumalan laki seuraa hänen luontoonsa kuuluvasta hyvyydestä.

 

Jumalan laki on seurausta Jumalan luonnosta, ja se pysyy näin ollen voimassa iankaikkisesti, koska Jumala itse on muuttumaton, olemukseltaan Hyvä suurimman hyvyyden keskipisteenä. Kristus sanoi (Mark. 10:18): Miksi sanot minua hyväksi? Ainoastaan Jumala on hyvä tai Miksi sinä minulta hyvästä kyselet? On vain yksi, joka on hyvä. Jos haluat päästä sisälle elämään, noudata käskyjä (Matt. 19:17). Jumalan hyvyys johtaa jokaisen meistä kääntymiseen (Room. 2:4). Jumalan luonto on muuttumaton hyvyys. Taivaallinen sotajoukko on osallinen hänen luonnostaan. Näin ollen siitä tulee vakaa jumalallisessa luonnossa ja hyvyydessä.

 

Tällä tavoin Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti (aioonas)(Hepr. 13:8). Tulemalla osallisiksi jumalallisesta luonnosta (2. Piet. 1:4) valitut tulevat osaksi jumalallista, Melkisedekin, pappeutta, joka on luovuttamaton (aparabaton) eli ikuisesti muuttumaton (aioona) (Hepr. 7:24). Kristus pystyy pelastamaan kaikilta osin ne, jotka lähestyvät Jumalaa hänen kauttaan (ks. Hepr. 7:25 Marshall's Greek-English Interlinear). Hän ei ole kuitenkaan palvonnan kohde eikä Jumala, joka käskee tahtonsa mukaan.

 

Jumalan lakia noudatetaan uskossa eikä teoin (Room. 9:32). Meillä on uusi liitto, jossa Herra panee lakinsa sisimpäämme ja kirjoittaa ne sydämiimme. Hän on meidän Jumalamme, ja me olemme hänen palvelijoitaan palvoen häntä ja pitäen hänen lakinsa koko olemuksellamme (Hepr. 8:10-13). Ulkoiset merkit eivät näin ollen ole mitään. Meidät ympärileikkaa Jumalan käskyjen noudattaminen sisimmässämme (1. Kor. 7:19) kristittyinä ja hengellisen Israelin jäseninä. Nämä ovat niitä, jotka vihastuttavat lohikäärmeen pitämällä Jumalan käskyt. Jumalan käskyjen pitäminen tuo heidät esille vainoissa (Ilm. 12:17). Nämä ovat niitä, jotka noudattavat Jumalan käskyjä ja kestävät (Ilm. 14:12).

 

3.2.3.2 Kristityt Jumalan temppelinä

 

Pyhät ovat Jumalan temppelin eli pyhäkkö, naos, ja Jumalan Henki asuu heissä. Jos joku turmelee Jumalan temppelin, Jumala saattaa hänet turmioon. Jumalan temppeli on nimittäin pyhä, ja tämä temppeli olemme me (1. Kor. 3:16-17). Tästä syystä kristittyjen velvollisuuksiin kuuluu pitää oma ruumiinsa terveinä Jumalan hengen astioina. Jumala on nimittäin sanonut, että hän asettuu meidän keskellemme ja vaeltaa meidän mukanamme ja on oleva meidän Jumalamme. Meidät on pidettävä pyhinä ja erotettuina. Jumala on oleva meidän Isämme, ja me olemme hänen lapsiaan (2. Kor. 6:16-18 lainaa löyhästi joitakin VT:n tekstejä: 3. Moos. 26:12; Hes. 37:27; Jes. 52:11; 2. Sam. 7:14).

 

Tästä syystä kristityn ei tulisi ryhtyä epäuskoisten aisapariksi (2. Kor. 6:14). Hänen tulee puhdistautua kaikesta ruumiin ja hengen saastaisuudesta ja Jumalaa peläten pyhittää elämänsä kokonaan hänelle (2. Kor. 7:1). Heidät on näin ollen valittu ensimmäisinä pelastumaan, kun Henki pyhittää heidät ja he uskovat totuuteen (2. Tess. 2:14). Totuus on näin ollen välttämätön hengen terveydelle, ja se on valittujen merkki. Tästä kehityksestä havaitaan, että Raamatun yleisillä laeilla on erityinen merkitys ja tarkoitus. Jumalan temppelin mittaaminen tapahtuu näiden lakien mukaan (Ilm. 11:1).

 

3.2.4 Kymmenen käskyä

 

Seurakunta on sitoutunut noudattamaan kymmentä käskyä, jotka 2. Moos. 20:1-17 ja 5. Moos. 5:6-21 luettelevat.

 

Ensimmäinen käsky on

 

Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka johdatin sinut pois Egyptistä, orjuuden maasta. Sinulla ei saa olla muita jumalia.

 

Isä Jumala on ainoa todellinen Jumala (Joh. 17:3), eikä mikään elohim ole hänen edellään tai hänen kanssaan yhdenvertainen. Ei ole luvallista palvoa tai rukoilla mitään muuta olentoa, mukaan lukien Jeesusta Kristusta.

 

Toinen käsky on

 

Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalankuvaa, älä siitä, mikä on ylhäällä taivaalla, älä siitä, mikä on vesissä alla. Älä kumarra äläkä palvele niitä, sillä minä Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala. Aina kolmanteen ja neljänteen polveen minä panen lapset vastaamaan isiensä pahoista teoista, vaadin tilille ne, jotka vihaavat minua. Mutta minä osoitan armoni niille, jotka rakastavat minua ja pitävät minun käskyni.

 

Näin ollen on luvatonta tehdä mitään näköiskuvia tai muita kuvia käytettäviksi uskonnollisissa menoissa tai kuva-aiheissa. Kirkon on näin ollen kiellettyä käyttää tunnuksena krusifiksia.

 

Käskyt itse ovat osa uskonnollisen järjestelmän tunnusmerkistöä, ja ne ovat kaikki näin ollen vakiintuneita.

 

Kolmas käsky on

 

Älä käytä väärin Herran, Jumalasi, nimeä, sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka käyttää väärin hänen nimeään.

 

Herran Jumalan nimi antaa vallan, eikä tämä laki näin ollen koske ainoastaan yksinkertaista kiroilua vaan käsittää kirkon vallan väärinkäytön sekä kaikki ne, jotka väittävät toimivansa Jumalan ohjauksesta Jeesuksen Kristuksen kautta.

 

Neljäs käsky on

 

Pidä lepopäivä mielessäsi ja pyhitä se. Kuutena päivänä tee työtä ja hoida kaikkia tehtäviäsi; mutta seitsemäs päivä on Herran, sinun Jumalasi, sapatti. Silloin et saa tehdä mitään työtä, et sinä eikä sinun poikasi eikä tyttäresi, orjasi eikä orjattaresi, ei juhtasi eikä yksikään muukalainen, joka asuu kaupungissasi; Sillä kuutena päivänä Herra teki taivaan ja maan ja meren ja kaiken, mitä niissä on, mutta seitsemännen päivän hän lepäsi. Sen vuoksi Herra siunasi lepopäivän ja pyhitti sen.

 

Seitsemännen päivän sapatti on näin ollen välttämätön uskolle. Kukaan kristitty ei voi palvella Jumalaa kunnioittamatta sapattia, joka tunnetaan nykyisessä kalenterissa lauantaina. Jonkin toisen kuin seitsemännen päivän määrääminen pyhäpäiväksi ei ainoastaan riko tätä käskyä, vaan siitä tule itse epäjumalanpalveluksen tunnus, koska se on Jumalan nimenomaan ilmaiseman tahdon ulkopuolella. Se on kapinallinen teko ja siten verrattavissa noituuteen (1. Sam. 15:23). Kun neljättä käskyä tulkitaan yhdessä toisen käskyn kanssa, kyse on epäjumalanpalveluksesta. Sama vaikutus on sellaisen kalenterin käyttöönotolla, jossa kosketaan viikon kiertokulkuun.

 

Nämä neljä ensimmäistä käskyä määräävät ihmisen suhteen Jumalaan, ja ne kuuluvat lain ensimmäiseen ja tärkeimpään osioon, joka on Rakasta Herraa sinun Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi (ja koko voimallasi Mark. 12:30). Tämä on käskyistä suurin ja tärkein (Matt. 22:37-38).

 

Näiden käskyjen uskollisesta noudattamisesta ja kaikkien niiden vastaisten toimien välttämisestä on seurauksena ehdoton samaistuminen Jumalaan.

 

Toinen suuri käsky on

 

Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näitä suurempaa käskyä

ei ole (Matt. 22:39; Mark. 12:31).

 

Toinen suuri käsky on ilmaistu suhteissa, joista säädetään kymmenen käskyn kuudessa viimeisessä käskyssä, jotka liittyvät ihmisyyteen.

 

Viides käsky on

 

Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että saisit elää kauan siinä maassa, jonka

Herra, sinun Jumalasi, sinulle antaa.

 

Perheyksikkö on kansan perusrakenne ja ilmentää asenteita, jotka esiintyvät laajemmassa uskonnollisessa rakenteessa.

 

Kuudes käsky on

 

Älä tapa.

 

Kristityt tuomitaan korkeamman lain mukaan, joka kieltää vihastumasta veljeensä. Vihan pito on väkivallan tekemistä lähimmäistäsi kohtaan. Jokainen, joka on vihoissaan veljelleen, on ansainnut oikeuden tuomion. Samoin jokainen, joka sanoo veljelleen: 'Sinä hölmö', on ansainnut Suuren neuvoston tuomion, ja se, joka sanoo: 'Sinä hullu', on ansainnut Gehennan (haudan eli helvetin) (Matt. 5:22).

 

Seitsemäs käsky on

 

Älä tee aviorikosta.

 

Kristityt tuomitaan korkeamman lain mukaan, joka kieltää himoitsemasta toista henkilöä, joka ei ole heidän puolisonsa (Matt. 5:28).

 

Kahdeksas käsky on

 

Älä varasta.

 

Varastaminen tekee väkivaltaa lähimmäisellesi ja rikkoo suhteesi Jumalaan.

 

Yhdeksäs käsky on

 

Älä todista valheellisesti toista ihmistä vastaan.

 

Vanhurskaus ja oikeudenmukaisuus ovat viime kädessä samoja käsitteitä, sillä ne ilmaistaan hepreassa samalla sanalla. Näin ollen kristitty ei voi olla vanhurskas olematta oikeudenmukainen. Oikeuden vääristäminen todistamalla valheellisesti haittaa kristityn pelastusta.

 

Kymmenes käsky on

 

Älä tavoittele toisen taloa. Älä tavoittele hänen vaimoaan, älä orjaa tai orjatarta, älä hänen härkäänsä, älä hänen aasiaan äläkä mitään, mikä on hänen.

 

Himoitseminen on tapahtumaketju, joka asettaa aineelliset tavarat tai sukupuolisuhteen Jumala-suhteen yläpuolelle. Se on tässä mielessä epäjumalanpalvelusta. Se tekee jostakin toisesta asiasta halun kohteen ja rikkoo toisia käskyjä. Tässä mielessä käskyt kulkevat kehässä, sillä himoitseminen edeltää muiden käskyjen rikkomista, ja lain jonkin puolen rikkominen rikkoo näin ollen sitä kokonaisuudessaan. Synti ei näin ollen ole suhteellinen asia. Synti on lain rikkomus. Kristus antoi selityksen lain todellisesta merkityksestä, Matt. 5:21-48, ja selitti seuraavat kohdat: 2. Moos. 20:13, 5. Moos. 5:17, 16:18 ja myös Luuk. 12:57-59.

 

Kaikkien vanhempien on alinomaa teroitettava käskyt lastensa mieleen. Ne on sidottava merkiksi käteen, ja niitä on pidettävä tunnuksena otsalla (ajatuksin ja teoin), ja ne on kirjoitettava kodin ovenpieliin (5. Moos. 7:7-9).

 

3.2.5 Muita ihmisen käyttäytymistä koskevia lakeja

 

3.2.5.1 Ruokalait

 

Ruokalait esittää 3. Moos. 11:1-47 ja 5. Moos. 14:4-21. Ne perustuvat ihmiskehon asianmukaisen terveydentilan vaalimiseen, ja ne ovat vankkumattomien fyysisten periaatteiden mukaisia. Käskynä on olla pyhä, ja kehosta on tehtävä Pyhän Hengen kelvollinen astia. Ruokalaeilla on vankka tieteellinen perusta. 5. Moos. 12:16 kieltää veren nauttimisen, ja 3. Moos. 3:17 kieltää sen yhdessä rasvan syömisen kanssa. Mitään itsestään kuollutta tai petojen raatelemaa ei saa syödä (Hes. 44:31). Hedelmien syömiseen liittyvät kiellot hedelmiä koskevissa laeissa esittää 3. Moos. 19:23-26. Näillä laeilla on hengellisiä vaikutuksia.

 

3.2.5.2 Sapatti

 

Sapatti on pidettävä seitsemäntenä päivänä (ks. 2. Moos. 20:8-11; 5. Moos. 5:12-15), sillä se on Herran nimenomainen käsky ja yksi kymmenestä käskystä. Nämä ovat kaikkia ihmisiä sitovia iankaikkisia ja loukkaamattomia käskyjä. Sapatti on pyhä. Sitä, joka sapatin pyhyyttä loukkaa, rangaistaan kuolemalla, ja hänet poistetaan kansansa keskuudesta (2. Moos. 31:14-15). Se on ikuinen liitto Israelin kansan kanssa, ja se on ikuisesti merkkinä heidän ja Jumalan välillä, ja siitä hänet tunnistaa luojaksi (2. Moos. 31:15-16). Kaikki kristityt ovat hengellinen Israel, ja kaikkien pakanoiden on määrä lopulta liittyä Israelin kansaan. Sapatti on sen vuoksi merkkinä Jumalan ja hänen kansansa välillä ikuisesti. Sapatin pyhyyden loukkaamista seuraava rangaistus on kuolema, joka johtuu Pyhän Hengen ja toisen ylösnousemuksen hylkäämisestä (ks. Ilm. 20:5). Sapatti on ilon päivä, ja sitä on noudatettava Herran pyhäpäivänä. Se ei ole kevytmielisen nautinnon vaan pyhän kokouksen päivä (Jes. 58:13-14). Silloin ei saa tehdä työtä eikä kantaa kantamusta (Jer. 17:21-22).

 

Meidän Herramme piti sapatin läpi koko elämänsä (Mark. 6:2). Apostolit noudattivat sapattia (ja juhla-aikoja), ja myös meidän on noudatettava sapatteja. Herra ennallistaa sapatin, uudenkuun päivät ja juhla-ajat lain nojalla Messiaan tuhatvuotisessa valtakunnassa viimeisinä päivinä ja rankaisee kansoja, jotka eivät niitä noudata (Jes. 66:22-23; Sak. 14:16-19).

 

3.2.5.3 Uudetkuut

 

Laissa määrätään, että uudenkuun päiviä on noudatettava (4. Moos. 10:10, 28:11-15; 1. Aik. 23:31; 2. Aik. 2:4, 8:13, 31:3). Kaupankäynti on tänä aikana keskeytettävä samalla tavoin kuin sapattina (Aam. 8:5). Israel noudatti uudenkuun päiviä (Jes. 1:13-14; Esra 3:5; Neh. 10:33; Ps. 81:3; Hoos. 2:11), samoin kuin seurakunta vuosisatojen varrella. Seurakunta noudatti uudenkuun päiviä sekä sapattia ja juhla-aikoja (Kol. 2:16). Uudenkuun päivät katsotaan sapatiksi Messiaan palauttamassa järjestelmässä (Jes. 66:23; Hes. 45:17, 46:1.3.6).

 

3.2.5.4 Vuosittaiset juhla-ajat

 

Vuosittaisista juhla-ajoista määrää 3. Moos. 23:1-44 ja 5. Moos 16:1-16. Nämä vuosittaiset juhla-ajat kuvastavat Herran pelastussuunnitelmaa. Juhla-ajat ovat seuraavat:

 

Pääsiäinen ja happamattoman leivän juhla

 

Helluntai

 

Uudenvuodenjuhla

 

Suuri sovituspäivä

 

Lehtimajanjuhla

 

Viimeinen suuri päivä.

 

Ne ovat pakollisia, ja niihin liittyy erityisiä velvollisuuksia, koska ne ovat Jumalan ja hänen kansansa välisiä merkkejä. Juhla-aika katsotaan sapatiksi.

 

3.2.5.5 Avioliitto

 

Avioliitto on pyhä säätämys. Se edustaa Kristuksen ja seurakunnan suhdetta Jumalan alaisuudessa (Ilm. 19:7,9). Tämän vertauksen selittää Matt. 22:2-14. Se on hengelliseen alttiuteen perustuva kehittyvä suhde Kristuksen kanssa (Matt. 25:10). Lopullisen sovituksen jälkeen avioliitto lakkaa olemasta. Avioliitto tehtiin ihmistä varten, eikä se ole taivaalliselle sotajoukolle tarkoitettu säätämys (Matt. 22:30). Kun noustaan kuolleista, ei näin ollen oteta vaimoa eikä mennä vaimoksi (Mark. 12:25). Tämä tapahtuu silloin, kun heidät katsotaan kelvollisiksi pääsemään seuraavaan aikakauteen ylösnousemuksen kautta. He ovat silloin yhdenvertaisia enkelien kanssa ja Jumalan lapsia (Luuk. 20:34-36).

 

Avioliitto on näin ollen ihmisille tarkoitettu säätämys ja lakkaa olemasta, kun luomistyön inhimillinen vaihe on saatettu päätökseen. Aadamin luomisesta alkaen säätämys vahvistettiin siten, että mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että he tulevat yhdeksi lihaksi (1. Moos. 2:24).

 

Vaimosta tulee vaimo liiton nojalla, ja Herra haluaa liitosta jumalallisia jälkeläisiä. Herra vihaa avioeroa, joka on veriteko (Mal. 2:16). Mooses salli avioeron, mutta kristityt eivät saa hylätä vaimoaan muun syyn kuin haureuden tähden (Matt. 5:31-32). Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako (Matt. 19:3-12). Jos puoliso, joka ei usko, suostuu asumaan uskovan puolison kanssa, avioliitto on pidettävä voimassa (1. Kor. 7:10-16).

 

3.2.6. Taloudenhoito

 

3.2.6.1 Jumalaa kohtaan

 

Taloudelliset velvollisuudet Jumalaa kohtaan esittää 5. Moos. 12:5-19. Jokaisen  kristityn velvollisuus on tukea seurakunnan toimintaa. Periaate on johdettu kymmenyksestä, joka annetaan pappien ja leeviläisten kautta Jumalalle Israelin valloituksesta lähtien (5. Moos. 12:9-14), ja se edeltää temppeliä. Temppelivero kerättiin sovituspäivänä. Maksu otettiin käyttöön, kuten Neh. 10:32 esittää. Työ jatkuu Messiaan tuhatvuotista valtakuntaa perustettaessa (Mal. 3:1-6). Jumala määrää kansan kääntymään puoleensa, Mal. 3:7, jolloin hänkin kääntyy heidän puoleensa. Kääntyminen tapahtuu tekemällä Jumalan työtä ja rahoittamalla tämä työ kymmenyksin (Mal. 3:7). Kymmenysten maksamatta jättäminen samaistetaan Jumalalta riistämiseen (Mal. 3:8-10).

 

Yhteisesti noudatettuna kymmenysten maksaminen varmistaa, että Jumalan työ voi jatkua ja Jumala varmistaa vastaavasti maan hedelmät (Mal. 3:10-12).

 

Seurakunnan vastuu Jumalaa kohtaan on ollut voimassa apostolien päivistä, vaikka sitä ei ole aina noudatettu tai saarnaajat ovat luopuneet siitä vapaaehtoisesti (2. Kor 12:13-18). Kristus lähetti nimittäin vanhemmat kaksittain, ja sen seurakunnan, jossa he tekivät työtä, oli määrä elättää heitä työssään (Luuk. 10:1-12). Ne, jotka ovat temppelin palveluksessa, ja evankeliumin julistajien tulee saada elantonsa evankeliumista (1. Kor. 9:13-14). Seurakunnan velvollisuutena on tukea niitä, jotka tekevät työtä opettajina ja sananjulistajina kokopäiväisesti (1. Tim. 5:17-18; vrt. 5. Moos. 24:14-15).

 

Kymmenykset ovat Jumalalle otollisia, paitsi jos nimenomaisesti sanotaan, että ne ovat epärehellistä tuottoa tai uhreja epäjumalille (1. Kor. 10:27). Kymmenyksiä maksetaan seurakunnalle, jotta se voisi tukea niitä joukkoonsa kuuluvia, jotka elävät puutteessa (1. Tim. 5:9-10,16).

 

Kymmenykset on kerättävä paikallisseurakunnan tasolla, ja kymmenys kymmenyksestä on maksettava pääseurakunnalle, kuten 4. Moos. 18:26 ja Neh. 10:37-39 säätävät. Esikoisia koskeva laki edellyttää pikaista maksua (2. Moos. 22:29). Ensimmäisen sadon parhaat hedelmät on tuotava Jumalan eteen heti juhla-aikojen alussa; ja erityisesti elonleikkuujuhlan eli lehtimajanjuhlan ensimmäisenä iltana (2. Moos. 23:19). Myös esikoinen on Herralle pyhitetty (4. Moos. 18:15-18).

 

3.2.6.2 Toisia kohtaan

 

Se, joka ei huolehdi omaisistaan ja kaikkein lähimmistään, on kieltänyt uskonsa ja on epäuskoista pahempi (1. Tim. 5:8).

 

Kristitty ei saa sortaa ketään eikä pidättää kenenkään palkkaa (5. Moos. 24:15). Hänen on maksettava kaikki, minkä on jäänyt velkaa, ja sapattivuotena hänen on annettava anteeksi samanuskoisten velat (5. Moos. 15:1-3; Neh. 10:31).

 

Juhla-aikojen kymmenyksistä on säännöksiä lukuisissa teksteissä. Toista kymmenystä ei saa käyttää kotona, vaan paikassa, jonka Herra valitsee (5. Moos. 12:17-19).

 

Sapattikierron kolmantena vuotena kymmenykset on maksettava köyhien avustamiseksi (5. Moos. 14:28, 26:12). Kolmannen kymmenyksen vuodet sattuvat vuosiksi 1994-95, 2001-02, 2008-09, 2015-16, 2022-23, 2030-31. Pyhä vuosi 2030-31 on uuden riemuvuosikierron eli uuden vuosituhannen ensimmäinen vuosi, jolloin on maksettava kolmannet kymmenykset. Tämä perustuu riemuvuosiin, jotka sattuivat vuosiksi 27-28 ja 77-78, ks. Hes. 1:1. Kolmannen kymmenyksen velvollisuudesta voidaan luopua tai poiketa seurakunnan säännösten mukaan niillä alueilla, joilla sosiaaliturvajärjestelmä on asianmukainen.

 

Sapattivuosi on vuosi, jolloin maa, viinitarhat ja hedelmätarhat voivat levätä, jotta köyhät ja villieläimet saisivat syödäkseen (2. Moos. 23:10-11). Sapattivuodet sattuvat pyhiksi vuosiksi 1998-99, 2005-06, 2012-13, 2019-20, 2026-27 ja riemuvuosi vuodeksi 2027-28.

 

Joka köyhää armahtaa, lainaa Herralle, ja Herra maksaa takaisin hyvän teon (San. 19:17). Hän ei koe puutetta (San. 28:27), ja hänellä on myös aarre taivaassa (Mark. 10:21). Jumala pystyy huolehtimaan siitä, että sinä voit huolehtia jokaisesta hyvästä teosta, paitsi täyttämällä pyhien tarpeet myös saamalla yhä useammat kiittämään Jumalaa (2. Kor. 9:6-12).

 

3.2.7 Sodankäynti ja äänestäminen

 

3.2.7.1 Sodankäynti

 

Pyhät ovat Korkeimman Jumalan pappeja. Kristityn on kiellettyä riistää toisen henkeä (2. Moos. 20:13; Matt. 5:38-48; Luuk. 6:27-36). Jos Kristuksen palvelijat kuuluisivat maailmaan, he taistelisivat, etteivät joutuisi maailman vallanpitäjien käsiin (Joh. 18:36). Vaikka he elävät tässä maailmassa, he eivät taistele tämän maailman tavoin (2. Kor. 10:3). Valittujen taisteluaseilla on Jumalan antama voima tuhota linnoituksia (2. Kor. 10:4). Kristittyjen velvollisuus on näin ollen tukea maansa hallitusta ja ponnistella rukouksessa ja rehdissä kuuliaisuudessa kansansa hyvinvoinnin puolesta, jotta Jumala voimallaan suojelisi heitä.

 

3.2.7.2 Äänestäminen

 

Kristittyjen on ylläpidettävä maansa lakeja, jollei tämä ole suorassa ristiriidassa Raamatun lain kanssa. Missä kristittyjen on lain nojalla pakko äänestää, kristityt voivat kantaa todistusta äänestämällä sikäli, kuin se ei ole Raamatun periaatteiden vastaista. Johtajien valitsemisesta äänestämällä kertovat 5. Moos. 1:9-14 ja lopun ajan eli tuhatvuotisen valtakunnan profetia, Hoos. 1:11. Osallistuminen poliittiseen taisteluun katsotaan sodankäynnin jatkeeksi.

 

Luku 4

 

Messiasta koskeva oppi

 

4.1 Kristuksen ennaltaoleminen

 

Jeesuksen Kristuksen hengelliseen olemukseen perustuu hänen ennaltaolemisensa. Hän oli olemassa luomistyön alusta alkaen (Joh. 1:1), ja hän oli luomakunnan esikoinen (Kol. 1:15) ja näin ollen Jumalan luomakunnan alku (Ilm. 3:14). Hän oli olento, jota kutsutaan Vanhassa Testamentissa Jahven enkeliksi, Läsnäolon tai Liiton enkeliksi. Hän oli enkeli, joka toi Israelin Egyptistä ja Punaisen meren läpi. Hän oli pilven enkeli ja enkeli, joka puhui Moosekselle Siinailla (Ap. t. 7:35-38). Hän oli El Bethel eli El, Jumala eli Jumalan huoneen ylipappi (1. Moos. 28:17,21-22, 31:11-13; Hepr. 3:1). Kristus oli HaElohimin enkeli (1. Moos. 31:11-13). Hän nimitti elohimiksi hänen elohimiansa (Ps. 45:6-7), joka oli Isä Jumala. Hän oli herransa luottamuksen arvoinen pojan ominaisuudessa, niin kuin Mooses oli luottamuksen arvoinen "kaikissa hänen huoneensa asioissa" (Hepr. 3:2), mutta palvelijan ominaisuudessa.

 

Kristus tuli tähän maailmaan, että hän todistaisi totuuden puolesta (Joh. 18:37). Hänen valtakuntansa on vielä tuleva maan päälle. Hänet oli valittu jo ennen maailman perustamista, ja aikojen lopulla hänet on tuotu julki meitä varten (1. Piet. 1:20).

 

4.2 Ristiinnaulitseminen ja ylösnousemus

 

Kristus lähetettiin maailmaan pelastamaan ihmiskunta ottamalla pois maailman synnin (Matt. 1:21, 9:6; Mark. 3:28) kuin karitsa (Ilm. 5:6-8). Hänet teurastettiin maailman luomisesta alkaen Jumalan yliluonnollisen ennaltatietämisen mukaan (Ilm. 13:8).

 

Jollei ihmiskunta usko, että Kristus on Messias, se kuolee synteihinsä (Joh. 8:24).

 

Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi, niin kuin oli kirjoitettu, hänet haudattiin, hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu (1. Kor. 15:3-4), ja hän ilmestyi yli viidellesadalle veljelle (1. Kor. 15:5-6). Kristus oli jo kuollut ennen viikon ensimmäistä päivää, jota kutsutaan sunnuntaiksi (Joh. 20:1; katso myös kyseenalainen Mark. 16:9-10, huomaa aikamuoto: oli noussut). Hänen todettiin olleen Joonan merkin mukaisesti maan povessa kolme päivää ja kolme yötä (Matt. 12:39-40; katso myös Luuk. 24:6-8).

 

Kristus oli ristiinnaulittuna (Matt. 27:32-50; Mark. 15:24-37; Luuk. 23:33-46; Joh. 19:23-30) noin kolmannesta hetkestä, ts. klo 9:stä aamulla (Mark. 15:25), yhdeksänteen hetkeen, ts. klo 3:een iltapäivällä (Mark. 15:33) nisan-kuun 14. päivänä. Todisteet eivät kerro, tapahtuiko tämä paalussa vai myöhemmin kehitetyllä T:n muotoisella ristillä. Tästä huolimatta ristiä ei katsota uskon symboliksi, koska se on peräisin muinaisesta ei-kristillisestä taikauskosta.

 

Kristus ristiinnaulittiin ja nousi kuolleista (Mark. 16:6). Ylösnoustuaan hän nousi oman Isänsä ja meidän Isämme luo, oman Jumalansa ja meidän Jumalamme luo (Joh. 20:11-18). Hän istuu Jumalan oikealla puolella, ja hänelle on alistettu enkelit, vallat ja voimat (1. Piet. 3:22).

 

Kristus antoi seurakunnalle apostolien välityksellä voiman antaa synnit anteeksi ja kieltää anteeksiannon (Joh. 20:22-23).

 

4.3 Kristuksen toinen tuleminen

 

Kristus tuli ensin uhrina synneistä lunastamiseksi. Hän ei tullut ensin Messias-Kuninkaana, ja tämän hänen juutalaiset aikalaisensa ymmärsivät väärin. He odottivat valloittajakuningasta (Matt. 27:11,29,37; Luuk. 23:2-3, 37-38; Joh. 19:14-16). Jotkut tunnustivat hänet kuitenkin Pyhän Hengen vaikutuksesta Israelin Kuninkaaksi (Joh. 1:49, 12:13-15) täyttäen siten profetian (Sak. 9:10).

 

Jeesus tulee jälleen voimassa taivaan sotajoukot mukanaan (Matt. 25:31) Kuninkaana Messiaana (Ilm. 17:14). Hänen tulemisensa näkyy selvästi salamana taivaissa (Matt. 24:27). Hän tulee hallitsemaan voimassa yhdessä ylösnousseiden pyhien kanssa (Ilm. 20:4).

 

Hän surmaa tullessaan vääryyden ihmisen (2. Tess. 2:8) ja sitten maailman vallat. Vääryyden ihminen tulee Saatanan vaikutuksesta suurella voimalla, tehden petollisia tunnustekoja ja ihmeitä (2. Tess. 2:9). Tämä uskosta luopuminen lähetetään Jumalan temppelin ylle, koska he eivät ole rakastaneet totuutta, joka olisi pelastanut heidät. Siksi Jumala lähettää rajun eksytyksen, jotta he uskoisivat valheeseen, koska he eivät pitäneet kiinni uskosta ylipäänsä (2. Tess. 2:10-12). Herra tuhoaa langenneen järjestelmän suunsa henkäyksellä ja tulemisensa kirkkaudella (2. Tess. 2:8).

 


4.4 Kristuksen tuhatvuotinen valtakunta

 

Kristus perustaa ylösnousseiden pyhien kanssa maapallolle tuhatvuotisen valtakunnan (Ilm. 20:3-4). Saatana sidotaan tuhanneksi vuodeksi ja suljetaan manalan pimentoihin eli tartarouhun, missä langenneet enkelit ovat (2. Piet. 2:4). Pyhät, jotka mestattiin Jeesuksen todistuksen ja Jumalan sanan tähden, ja ne, jotka eivät olleet kumartaneet petoa eivätkä sen kuvaa eivätkä olleet ottaneet sen merkkiä otsaansa eivätkä käteensä, heräävät eloon ja hallitsevat yhdessä Kristuksen kanssa tuhat vuotta (Ilm. 20:4). Tämä on ensimmäinen ylösnousemus (Ilm. 20:5). Muut kuolleet eivät herää eloon, ennen kuin tuhat vuotta on täyttynyt (Ilm. 20:5). Tämä on toinen eli yleinen ylösnousemus.

 

Tämän tuhatvuotisen jakson aikana Kristus perustaa uudelleen valtakunnan Siinailla antamiensa Raamatun lakien mukaan. Tämä alkaa siitä päivästä, kun hän seisoo Öljymäellä (Sak. 14:4,6 ss). Kansat sotivat Jerusalemia vastaan, ja ne tuhotaan (Sak. 14:12). Kaikki jäljellä olevat kansoista menevät vuosi vuodelta rukoilemaan Herraa Sebaotia ja viettämään lehtimajanjuhlaa (Sak. 14:16). Sapatit, uudetkuut ja juhla-ajat ovat pakollisia, ja laki lähtee Jerusalemista. Ne kansat, jotka eivät lähetä edustajiaan Jerusalemiin lehtimajanjuhlaan, eivät saa sadetta (Sak. 14:16-19).

 

Kun tuhat vuotta tulee täyteen, päästetään Saatana vapaaksi johtamaan harhaan kaikki maailman kansat (Ilm. 20:7-8). Ne kokoontuvat jälleen taisteluun, mutta ne tuhotaan tulella (Ilm. 20:9); ja sitten tuhotaan Saatana. Sen jälkeen tapahtuu yleinen ylösnousemus ja tuomio (Ilm. 20:13-15).

 

Luku 5

 

Pahan ongelma

 

5.1 Pahan olemassaolo taivaallisten sotajoukkojen kapinoiduttua

 

Saatana syöstiin taivaasta kapinan synnin takia, joka on epäjumalanpalvelusta (tai noituutta, kuten 1. Sam. 15:23 toteaa), koska se pyrkii vahvistamaan tahdon, joka on yhdenvertainen Isän Jumalan kanssa tai sen yläpuolella. Saatana pyrki saattamaan itsensä yhdenvertaiseksi Korkeimman eli Isän Jumalan kanssa. Toisaalta Kristus ei pyrkinyt saattamaan itseään yhdenvertaiseksi Jumalan kanssa vaan alisti tahtonsa (Joh. 4:34).

 

Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen, vaan luopui omastaan.

 

Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti.

 

Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken ja antanut hänelle nimen,

kaikkia muita nimiä korkeamman (Fil. 2:6).

 

Näin ollen Jumala korotti hänet kuuliaisuuden vuoksi, koska hän ei pyrkinyt olemaan hänen vertaisensa eikä pyrkinyt syöksemään Jumalaa valtaistuimeltaan, kuten kolmas elohim ja bene elohim olivat pyrkineet tekemään.

 

Kristus sanoi, Luuk. 10:18, nähneensä, kuinka Saatana sinkoutui taivaasta kuin salama. Saatana veti kolmanneksen enkeleistä eli taivaan tähdistä (Ilm. 12:4). Nämä enkelit syöstiin Saatanan kanssa maan päälle (Ilm. 12:9). Tätä hävitystä kuvaa hävitys, johon viittaavaa raamatunkohta on Ilm. 8:10, jossa kolmas enkeli osoittaa jälleen taivaallisen sotajoukon Tähden aiheuttaneen hävityksen, joka hävittää luomakunnasta kolmanneksen. Kapina hävitti taivallisen sotajoukon. Taivaallinen sotajoukko on Jumalan asuinsija taivaassa. Kapinan vaikutuksesta tästä asuinsijasta poistettiin kolmannes, ja maan järjestelmä pilkkaa Jumalan ja hänen asuinsijansa eli taivaassa asuvien nimeä (Ilm. 13:6). Näin ollen Jumala asuu sekä taivaallisessa asuinsijassa, joka on taivaallinen sotajoukko, että myös valituissa, jotka ovat Jumalan maallinen asuinsija.

 

5.2 Ennaltamääräämistä koskevat opit

 

Jumala avaa Kristuksen välityksellä, Pyhän Hengen avulla, kaikkien valittujen mielen apostoleista alkaen ymmärtämään kirjoitukset (Luuk. 24:45). Kristus puhui vertauksin, jotta ne, jotka eivät olleet valittuja, eivät ymmärtäisi. Muuten he kääntyisivät ja pelastuisivat (Matt. 13:10-17), ennen kuin joutuisivat tuomiolle. Jumala on armollinen eikä tahdo, että kukaan hukkuu. Näin ollen hänen jumalallisen ennaltatietämisensä mukaan jokaista kutsutaan hänen tarkoituksensa mukaisesti. Ne, jotka hän on edeltäkäsin valinnut, hän on myös edeltä määrännyt oman Poikansa kaltaisiksi, niin että hän olisi esikoinen suuressa veljesjoukossa. Ne, jotka Jumala on edeltä määrännyt, hän on myös kutsunut; ne, jotka hän on kutsunut, hän on myös tehnyt vanhurskaiksi; niille, jotka hän on tehnyt vanhurskaiksi, hän on myös lahjoittanut kirkkautensa. Mitä voimme tästä päätellä? Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan? (Room. 8:28-31).

 

5.3 Kuolleiden olotila

 

Kuolleiden olotila on hiljaisuus (Ps. 115:17) ja pimeys (Ps. 143:3). Ikuisesti olemassa olevaa sielua ei ole olemassa. Jokaisen kohtalo on sama (Saarn. 9:3). Kuolleet eivät tiedä mitään (Saarn. 9:5).

 

Joillakin muinoin kuolleilla ei ole ylösnousemusta (Jes. 26:14; ks. Companion Biblen huomautukset ja interlineaariset Raamatut).

 

Kuolleita pyhiä sanotaan nukkuviksi tai poisnukkuneiksi (ks. Matt. 9:24; Joh. 11:11; 1. Kor. 11:30, 15:6,18,51; 1. Tess. 4:13-15; 2. Piet. 3:4).

 

5.4 Kuolleiden ylösnousemus

 

Jumala tekee ihmeitä kuolleille, ja ne, jotka ovat kuolleet, nousevat häntä ylistämään (Ps. 88:10). Haudassa kerrotaan, että hän armahtaa (Ps. 88:11), kun kuolleet heräävät eloon. Job nimittäin tiesi lunastajansa elävän (Job 19:25) ja sanovan viimeisen sanan maan päällä. Tuhouduttuaan Job tiesi, että kun hänen lihansa olisi riistetty irti, hän saisi nähdä Jumalan ja katsella häntä omin silmin (Job 19:25-27).

 

Kristus herättää kuolleet henkiin, jotta tietäisimme hänen olevan Messias (Matt. 11:4-5). Lasarus oli esimerkkinä tästä voimasta (Joh. 11:11). Tämä ajatus Messiaan toteuttamasta ylösnousemuksesta oli hyvin silloisten johtohenkilöiden tiedossa, jotka myös odottivat sitä (Matt. 14:2).

 

Ymmärrettiin, että me emme kaikki kuole, mutta me kaikki muutumme viimeisen pasuunan soidessa (1. Kor. 15:51). Näin ollen veljiä kerääntyy sukupolvesta toiseen ja he nukkuvat, mutta viimeisinä päivinä Messias tulee, kun toiset pyhät elävät. Näin ollen kaikki muuttuvat kuolemattomiin hengellisiin ruumiisiin (1. Kor. 15:44 ss). Poisnukkuneet nousevat kuolleista. Ne elossa olevat, jotka saavat jäädä siihen asti, kun Herra tulee, eivät ehdi poisnukkuneiden edelle (1. Tess. 4:13-15). Herra laskeutuu taivaasta ylienkelin käskyhuudon kuuluessa ja Jumalan pasuunan kaikuessa, ja ensin nousevat ylös ne, jotka ovat kuolleet, ja ne, jotka ovat jäljellä, temmataan yhdessä ja he saavat olla aina Herran kanssa (1. Tess. 4:16-17).

 

Ylösnousemuksesta alkaa pyhien tuhatvuotinen hallituskausi. Pyhät hallitsevat kansoja rautaisella sauvalla (Ilm. 2:26-27).

 

Ylösnousemuksessa ei ole avioliittoa (Matt. 22:30). Pyhät herätetään eloon hengellisinä olentoina. Kristus on kuollut puolestamme, jotta saisimme elää yhdessä hänen kanssaan (1. Tess. 5:10).

 

Meidän on tärkeä ymmärtää, että ensimmäiseen ylösnousemukseen kuuluvat ainoastaan vanhurskaat. Vanhurskaus (zedek) ja oikeudenmukaisuus ovat hepreassa sama sana. Ne mielletään samaksi asiaksi. Näin ollen oikeuden vääristäminen, jota ei kaduta, estää valittuja pääsemästä ensimmäiseen ylösnousemukseen.

 

5.5 Jumalattomien rangaistus

 

Ihmiskunta on vanhurskaan kasvatusjärjestelmän alainen. Jumala ei halua kenenkään tuhoutuvan vaan tahtoo, että kaikki kääntyisivät (2. Piet. 3:9).

 

Jos Jumala vetäisi pois henkensä, koko luomakunta menehtyisi hetkessä ja ihminen palaisi takaisin maan tomuun (Job 34:15), joten sielua ei ole olemassa.

 

Koko ihmiskunta ei nouse kuolleista ensimmäisessä ylösnousemuksessa, joka on parempi ylösnousemus (Hepr. 11:35), vaan toisessa ylösnousemuksessa Messiaan tuhatvuotisen valtakunnan jälkeen. Tämä tapahtumakulku on tuomion kausi, joka näyttää kestävän yli sata vuotta (Jes. 65:20). Tuomion ylösnousemus (Joh. 5:29) käsittää ohjausta ja opetusta, niin että koko ihmiskunta voisi valmistautua ottamaan vastaan iankaikkisen elämän. Sana tuomio (kriseoos) tarkoittaa päätöstä.

 

Ajatus liittyy ohjaukseen, joka on peräisin mielipiteistä tai päätöksistä, joita toimista annetaan. Siihen voi sisältyä ajatus kurituksesta tai rangaistuksesta. Tavallista väestöä, jolla ei ole ollut tilaisuutta tuntea Jumalaa, voidaan tästä syystä tuskin kuitenkaan rangaista. Jumalattomat joutuvat voimaperäiseen ohjaukseen. Jos he eivät käänny sadan vuoden kuluttua toisesta ylösnousemuksesta, heidän annetaan kuolla ja heidän ruumiinsa tuhotaan Gehennan tulessa (käännetty helvetiksi) (Matt. 5:22,29,30, 10:28, 18:9, 23:15,33; Mark. 9:43,45,47; Luuk. 12:5; Jaak. 3:6).

 

Uudessa Testamentissa on kolme sanaa, jotka on käännetty helvetiksi. Nämä ovat SGD 86 hades, joka on suurin piirtein sama kuin SHD 7585 Sheol eli kuoppa tai hauta, paikka, johon kuolleet ruumiit pannaan. Muut kaksi tekstiä ovat SGD 1067 Gehenna, joka on alun perin heprealainen sana, joka tarkoittaa Hinnomin laaksoa. Se oli kaatopaikka, jossa poltettiin Jerusalemin jätteet ja kuolleet eläimet. Näin ollen Kristus käytti sitä kuvaannollisesti puhuessaan kuolleiden, sekä ruumiin että sielun, hukuttamisesta (Matt. 10:28) tuomion jälkeen. Kolmas on SGD 5020 tartaros, joka on manalan pimento, jonne enkelit pantiin kapinan jälkeen.

 

Iankaikkinen rangaistus (kolasin, rangaistus ja tuska), jota Matt. 25:46 käyttää, on iankaikkisen elämän vastakohta. Se on yksinkertaisesti kuolema. Ajatus rangaistuksesta, kuten sanassa timoria Hepr. 10:29, on alkuperäiseltä merkitykseltään oikeaksi todistaminen. 2. Kor. 2:6 käyttää kansalaisluottamukseen liittyvää sanaa epitimia. Näin ollen rangaistus sisältää ajatuksen kansalaisluottamuksen menettämisestä.

 

Paikkaa, jossa kuolleita kidutetaan iankaikkisesti, ei näin ollen ole olemassa. Pyhät kutsutaan ensimmäiseen ylösnousemukseen hoitamaan opetustehtävää tuhatvuotisessa valtakunnassa, niin että pahat henget voitaisiin tuomita heidän toimintaansa vertaamalla ja maailmalla olisi mittapuu, jonka avulla se voisi mitata tulokset. He eivät kuole siinä mielessä, että heidät tuomittaisiin nyt. Heitä kutsutaan poisnukkuneiksi.

 

Maailman muita ihmisiä, jotka eivät ole valittuja, ei tuomita nyt. Maailman muut ihmiset herätetään kuolleista, ja heitä ojennetaan valvonnan alaisina toisessa ylösnousemuksessa (Ilm. 20:12-13). Muuta ylösnousemusta tai rangaistusta kuin toinen eli yleinen ylösnousemus ei ole. Katuvalle annetaan iankaikkinen elämä ensimmäiseen ylösnousemukseen kuuluvien pyhien kanssa, ja katumattomat yksinkertaisesti kuolevat ja heidän ruumiinsa poltetaan. Tämän jälkeen kuoleman ja haudan, Hadeksen, olotila hävitetään (Ilm. 20:14). Jumalattomat, jotka ovat elossa Messiaan palatessa, tapetaan (Mal. 4:3) ja määrätään toiseen ylösnousemukseen.

 

Toinen ylösnousemus oli rangaistus, joka määrättiin Juudalle Kristuksen hylkäämisen vuoksi. Juudan oli määrä periä valtakunta, mutta se heitettiin ulos pimeyteen (Matt. 8:12). Se määrättiin kansana toiseen ylösnousemukseen sen sijaan, että olisivat tulleet osallisiksi jumalallisesta luonnosta (2. Piet. 1:4) ja ensimmäisestä ylösnousemuksesta. Vaikka se mainittiin heimona valittujen joukossa (Ilm. 7:5), Juudaa ei valittu osallistumaan ensimmäiseen ylösnousemukseen. Monet ovat kutsutut mutta harvat ovat valitut hoitamaan tätä tehtävää (Matt. 22:13-14). Monet, jotka ottavat vastaan Kristuksen mutta kohtelevat huonosti valittuja tai eivät ole tunnollisia (Matt. 25:30), määrätään itse asiassa toiseen ylösnousemukseen (Matt. 24:51, 25:30), sillä monet suljetaan pois (Luuk. 13:26-28), ja jopa ensimmäiseen ylösnousemukseen kuuluvat pannaan etusijajärjestykseen (Luuk. 13:30).

 

Luku 6

 

Seurakunta

 

6.1 Kuka tai mikä on seurakunta

 

Kristus sanoi, että hän rakentaisi kirkkonsa kalliolle eivätkä tuonelan portit sitä voittaisi (Matt. 16:18). Jumala on kallio, jolle seurakunta on rakennettu. Seurakunta on yksittäisten ihmisten muodostama yhteisö. Se ei ole rakennus eikä organisaatiorakenne. Jumalan seurakunta on nimi, jota käytetään yksittäisistä seurakunnista (1. Kor. 1:2; 2. Kor. 1:1 ja myös 1. Kor. 11:22, jossa viitataan Korinton seurakuntaan). Yhteisesti niitä kutsutaan yleensä sekä Jumalan seurakunnaksi (Ap. t. 20:28; Gal. 1:13; 1. Tim. 3:5) että Jumalan seurakunniksi (1. Kor. 11:16; 1. Tess. 2:14; 2. Tess. 1:4). 1. Kor. 14:33 viittaa pyhien seurakuntiin, mikä viittaa yksittäisiin ihmisiin, joista ne koostuvat. Seurakunnat sijaitsivat monilla paikkakunnilla, ja jokainen oli vastuussa omista asioistaan.

 

Jumala on kutsunut yksittäiset ihmiset ja antanut heidät Kristukselle (Joh. 17:11-12; Hepr. 2:13, 9:15). Herra liittää päivä päivältä seurakunnan joukkoon niitä, jotka pelastuvat (Ap. t. 2:47). Seurakunnat nimettiin paikkakunnan mukaan (Room. 16:1; 1. Kor. 1:2; 1. Tess. 1:1; 2. Tess. 1:1; 1. Piet. 5:13), ja ne olivat usein pieniä kirkkoja tai kotikirkkoja (Room. 16:5,23; 1. Kor. 16:19; Kol. 4:15; Flm. 1:2). Kristus asetettiin kaiken yläpuolelle seurakunnan pääksi (Ef. 1:22). Jumala ilmoittaa avaruuden voimille viisautensa seurakunnan välityksellä (Ef. 3:10). Kristus on seurakunnan pää, ja seurakunta on ruumis, joka on Kristuksen alaisuudessa. Kristus antoi henkensä seurakunnan puolesta, kuten jokaisen perheen pään edellytetään tekevän asianomaisen perheen puolesta (Ef. 5:23-26). Kirkko on asetettava Kristuksen eteen pyhänä ja moitteettomana, vailla tahraa, ryppyä tai virhettä (Ef. 5:27). Kristus hoitaa seurakuntaansa (Ef. 5:29). Kristus oli seurakunnan päänä esikoinen kuolleiden joukosta, jotta hänellä olisi etusija. Näin ollen seurakunta, joka on Kristuksen ruumis, on ryhmänä Kristuksen puoliso ensimmäisessä ylösnousemuksessa, kun sulhanen tulee (Matt. 25:1-10; Kol. 1:18,24). Seurakunta käsittää esikoisten seurakunnan, ja heidän nimensä on kirjoitettu taivaan kirjaan (Hepr. 12:23). Jumalan huone on elävän Jumalan seurakunta, totuuden pylväs ja perustus. Näin ollen Jumala seurakunta perustuu totuuteen (1. Tim. 3:15).

 

6.2 Seurakuntajärjestys

 

Seurakunta on kokonaisuutena ottaen vastuussa jäsentensä hyvinvoinnista (1. Tim. 5:16). Tästä huolehditaan paikallisesti.

 

Seurakuntaa johtavat vanhimmat ja diakonit, jotka ovat veljien valitsemia (Ap. t. 1:22,26, 6:3, 5-6, 15:22; 1. Kor. 16:3; 2. Kor. 8:19,23) ja jotka rukoilevat ja Herran nimessä voitelevat sairaat veljet öljyllä (Jaak. 5:14). Pyhä Henki tekee heistä kaitsijoita laumassa, joka on Jumalan seurakunta (Ap. t. 20:28). Seurakunnat ovat pitkälti itsenäisiä (3. Joh. 1:9-10). Seurakuntien hallinnollinen työ kuuluu mies- ja naispuolisille seurakunnanpalvelijoille eli diakoneille (Room. 16:1), joita voidaan tämän viran ansiosta panna koetteille (Fil. 1:1; 1. Tim. 3:8-13). Seurakunnissa on monia tehtäviä, mukaan lukien profeettojen ja opettajien tehtävät (Ap. t. 13:1) sekä ihmeet, parantamisen lahja, kyky auttaa muita, toimia johtajana tai puhua kielillä (1. Kor. 12:28). Seurakunnan opetus tapahtuu tunnetuilla kielillä eli kielillä, jotka ovat johdonmukaisia ja ymmärrettäviä ja joita läsnäolijat tulkitsevat (1. Kor. 14:4-5).

 

Seurakuntien vastuulla on auttaa työssään opetuslapsia tai evankelistoja, jotka nimitetään työskentelemään yksittäisiä seurakuntia laajemmilla alueilla (Ap. t. 14:23,27, 15:3,4,22, 18:22, 20:17; 1. Kor. 4:17).

 

Kristus lähetti erityisiä viestejä yksittäisille seurakunnille ja enkeleille, jotka vastasivat kustakin niistä, jotta viestit olisivat valituille esimerkkeinä (Ilm. 2:1,8, 12, 18, 3:1, 7, 14).

 

Päivittäisiin asioihin liittyvät päätökset kuuluvat seurakunnan tavallisille jäsenille, jotta he saisivat harjoitusta tehtäviinsä, joissa he tuomitsevat sotajoukkoa (1. Kor. 6:4).

 

6.3 Seurakunnan päämäärät ja tavoitteet

 

Seurakunnan ensimmäinen tavoite on jatkaa Jumalan valtakunnan evankeliumin julistamista, niin kuin Jeesukselle Kristukselle annettiin tehtäväksi (Matt. 4:17, 10:7, 11:1; Mark. 1:38-39; Mark. 3:14, 16:15; Luuk. 4:43, 9:60).

 

Seurakunnan on ilmoitettava köyhille hyvä sanoma ja parannettava ne, joiden mieli on murtunut, julistaa vangituille vapautusta ja kahlituille kahleitten kirpoamista (Jes. 61:1) ja sokeille näkönsä saamista (Luuk. 4:18). Sen on parannettava sairaita (Luuk. 9:2).

 

Sen on julistettava Herran riemuvuotta (Luuk. 4:19) ja kannettava todistusta siitä, että Jumala on asettanut elävien ja kuolleiden tuomariksi juuri Kristuksen (Ap. t. 10:42).

 

Seurakunnasta huolehtiminen on toinen tavoite vanhimmille (Ap. t. 20:28), jotka haluavat opettaa kaikkialla eri seurakunnissa (1. Kor. 4:17). Lahjoja, jotka 1. Kor 12:28 mainitsee, käytetään seurakunnan kehityksen tukemiseksi. Näitä henkilahjoja on tavoiteltava seurakunnan rakentamiseksi (1. Kor. 14:12). Omasta perheestään huolehtiminen on mallina tehokkaalle Jumalan seurakunnasta huolehtimiselle (1. Tim. 3:5).

 

6.4. Pyhittyminen

 

Seurakunnan jäsenet, jotka Pyhä Henki (Room. 15:16) on kutsunut olemaa pyhiä, on pyhitetty (1. Kor. 1:2), sillä Isä Jumala pyhittää heidät ja varjelee heidät Jeesusta Kristusta varten (Juud. 1).

 

Jumala pyhittää pyhän liiton verellä (Hepr. 10:29) ja Jeesuksen Kristuksen ruumiilla (Hepr. 10:9-10). Pyhät pelastetaan sitten kasteessa (1. Kor. 6:11). Pyhä Henki on näin ollen meidän Jumalamme henki, ja Jumala pyhittää ja pesee puhtaiksi valitut Jeesuksen Kristuksen nimen kautta jatkuvassa uskossa (Ap. t. 26:18).

 

Valituille annetaan anteeksi armosta, ja he säilyttävät asemansa uskon kautta ja pyhittävät siten toisensa sekä seurakunnassa että perheen piirissä (1. Kor. 7:14). Puoliso, joka ei usko, samoin kuin lapset, pyhitetään valitun kautta. Valitut pyhitetään Kristuksen ruumiiseen, joka on yksi ruumis Kristuksessa (Room. 12:5; 1.  Kor. 12:20-27), eikä pyhitys näin ollen ole riippuvainen organisaatiorakenteista.

 

Luku 7

 

Jumalan valtakunta

 

7.1. Jumalan valtakunnan perustaminen

 

Jumalan valtakunnan perustamisen ennustettiin kaatavan tämän maailman hallitukset Messiaan tullessa aikojen lopussa (Dan. 2:44). Kristus julisti Jumalan valtakuntaa ja sanoi, että se oli silloin tullut lähelle (Mark. 1:14-15). Valtakunta tulee siten kahdessa vaiheessa. Ensin tulee hengellinen valtakunta ja sitten fyysinen tuhatvuotinen valtakunta Messiaan alaisuudessa.

 

7.1.1 Hengellinen valtakunta

 

Vuoden 30 jKr. helluntaihin asti Pyhä Henki annettiin ainoastaan joillekin Israelin profeetoille ja johtajille tiettyyn tarkoitukseen. Millään muulla kansalla ei ollut Pyhää Henkeä, ennen kuin pakanat pääsivät seurakuntaan vuodesta 30 jKr. alkaen. Siten kaikki ovat toisen eli yleisen ylösnousemuksen varassa, joka mainitaan Ilm. 20:4 ss.

 

Pyhä Henki annettiin ihmiskunnalle Kristuksen kuolemasta alkaen valtakunnan ensimmäisessä vaiheessa vuoden 30 jKr. helluntaista alkaen (Ap. t. 2:1-4), jonka se näki tulevan voimassaan (Mark. 9:1). Se on otettava vastaan nöyrästi ja tiedonhaluisena kuin lapsi (Mark. 10:15). Jos ihminen ei synny uudesti, vedestä ja Hengestä, hän ei pääse näkemään Jumalan valtakuntaa (Joh. 3:3-5).

 

Jumalan valtakunnan salaisuudet rajoitettiin valittuihin, ja Pyhä Henki antaa ymmärrystä, mistä syystä Raamattu on kirjoitettu vertauksin (Luuk. 8:10). Jumalan valtakunta ei ole syömistä eikä juomista, vaan vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa (Room. 14:17). Se ei ilmene puheina vaan voimana (1. Kor. 4:20).

 

Kääntymys on valtakuntaan pääsyn ehdoton edellytys. Katuvat syntiset pääsevät sinne ennen itsehurskasta (Matt. 21:31-32). Valittujen kutsuminen tapahtuu levittämällä tietoa laajalti siementen tavoin (Matt. 13:3-9). Sitä levitetään ja otetaan vastaan innokkaasti Hengen kautta (Matt. 13:44-46). Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja (Matt. 20:16, 22:14). Kutsuminen kokoaa toisia ihmisiä sekä valituista ne, jotka on sihdattu aikojen lopulla joko Messiaan tullessa tai, jos he ovat kuolleet, ylösnousemuksissa (Matt. 13:25-30,36,38-40,47-50). Valitut on edeltäkäsin valittu ja siten vanhurskautettu ja kirkastettu (Room. 8:29).

 

Kun valtakunta annetaan Pyhän Hengen kautta, se on kuin sinapin siemen, joka kasvaa suureksi puuksi, tai kuin hapate, joka hapattaa koko olemuksen (Matt. 13:31-32), jotta Jumala voisi hallita täydellisesti kaikkea (1. Kor. 15:28) (ks. Marshall's Interlinear Ef. 4:6).

 

Edellytyksenä on etsiä ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tekoaan, niin teille annetaan kaikki muukin (Matt. 6:33). Valta ajaa ulos pahoja henkiä on merkki ihmisessä olevasta Jumalan valtakunnasta (Matt. 12:28). Jumalan tahdon tekeminen on olennainen edellytys sille, että valtakunnan voi säilyttää Pyhä Hengen kautta. Jos sitä ei käytetä oikein, se otetaan pois ja annetaan muille, jotka tekevät sen hedelmiä (Matt. 21:31,43).

 

Valtakunta ei tule niin, että sen tulemista voidaan tarkkailla, vaan se on ihmisessä itsessään (Luuk. 17:20-21). Jumalan valtakuntaa, jota kutsutaan myös taivaan valtakunnaksi, ei saada tunnustamalla Kristus Herraksi, mikä on pelkästään armovalinnan yksi puoli, vaan tekemällä Isän Jumalan tahdon (Matt. 7:21). Tekemällä nöyrästi Jumalan tahdon ihminen tulee suureksi Jumalan valtakunnassa (Matt. 18:3-4).

 

Ne, jotka ovat estyneet osallistumasta valtakuntaan, mainitaan nimenomaisesti seuraavissa kohdissa: 1. Kor. 6:9-10, Gal. 5:21 ja Ef. 5:5.

 

7.1.2 Kristuksen tuhatvuotinen valtakunta

 

Messiaan tuhatvuotisen valtakunnan mainitsee nimenomaisesti Ilm. 20:2-7. Tuhatvuotinen jakso on nimeltään millennium eli khiliad.

 

7.1.2.1 Messiaan paluu

 

Raamatun järjestelmä palautetaan ennalleen Messiaan tullessa, kuten Sak. 14:4 sanoo. Kristus sanoi vertauksin, että hän oli mentävä pois ja sitten palattava (Luuk. 19:12).

 

Messias tulee Öljymäelle. Valittujensa kanssa hän perustaa hallituksensa. Hän rakentaa temppelin uudelleen (Ap. t. 15:16). Hän ottaa uudelleen käyttöön Raamatun järjestelmän, mukaan lukien sapatin, uudetkuut ja vuosittaiset juhla-ajat. Kaikkien kansojen on lähetettävä lähettiläänsä Jerusalemiin lehtimajanjuhlaan, tai muuten ne eivät saa sadetta ajallaan (Sak. 14:16-19).

 

Tuleminen tapahtuu suurin tunnusteoin ja ihmein, voimassa ja suuressa kirkkaudessa (Matt. 24:27,30; Ilm. 1:7). Hänen paluunsa on näkyvä, ja sitä säestävät merkit taivaassa (Ilm. 6:12). Sen voimat järkkyvät. Aurinko pimenee, eikä kuu anna valoaan (Matt. 24:29; Ap. t. 2:20). Hän istuu Voiman oikealla puolella ja tulee taivaan pilvien päällä. Jumala antaa siten vallan Kristukselle (Matt. 26:64; Mark. 14:62; Luuk. 21:27; Ap. t. 1:11).

 

Kristus tulee ylienkeli Mikaelin käskyhuudon kuuluessa ja viimeisen pasuunan kaikuessa (1. Tess. 4:16-17; Ilm. 11:15).

 

Kun Ihmisen poika tulee kaikessa kunniassaan ottamaan vastaan pyhiensä kunnioituksen (2. Tess. 1:10) enkeliensä kanssa, hän erottaa ihmiset toisistaan ja tuomitsee heidät (Matt. 25:31-46).

 

Valitut, jotka kuuluvat Jumalan valtakuntaan ja joille on annettu Pyhä Henki kääntymyksessä ja aikuiskasteessa ja jotka pitävät käskyt, herätetään kuolleista Kristuksen tullessa. Tämä on ensimmäinen ylösnousemus. Muut kuolleet eivät elä ennen tuhatvuotisen valtakunnan loppua. Tämä on toinen ylösnousemus (Ilm. 20:4 ss). Valitut ovat Messiaan tulemisen toivo ja syy (1. Tess. 2:19; Ilm. 22:20). Valituista on tehtävä pyhiä ja moitteettomia Kristuksen ja sotajoukkojen tulemista varten (1. Tess. 3:13; 1. Tess. 5:23). Totuuden rakkaus on pelastumisen olennainen edellytys (2. Tess. 2:10). Palatessaan Herra surmaa vääryyden ihmisen suunsa henkäyksellä (2. Tess. 2:8). Seurakuntaa kehotetaan valvomaan ja olemaan nukkumatta, sillä se ei tiedä, minä hetkenä Herra tulee (Mark. 13:35-37; Ilm. 3:3,11). Kristus palaa hallitakseen vanhurskaasti ja sotii niitä vastaan, jotka kieltäytyvät pitämästä Jumalan käskyjä (Ps. 96:13; Ilm. 19:11). Kristus palaa ja tuomitsee ihmiskunnan sen kaikkien tekojen mukaan (Ilm. 22:12).

 

7.1.2.2 Israelin kokoaminen

 

Messiaan palatessa valitut ja lihallisen Israelin jäljelle jääneet, joista jotkut asetetaan papeiksi, kerätään Jerusalemiin maailman neljältä kulmalta (Jes. 11:12, 66:19-21).

 

7.1.2.3 Herran päivä

 

Ennen Herran päivää esiintyy kapina eli luopumus, totuudesta ja laista pois lankeaminen (apostasia) valittujen keskuudessa.  Laittomuuden (anomias) ihminen ilmestyy. Hän on ansainnut nimensä luopumalla ja opettamalla valittuja luopumaan Jumalan laeista (2. Tess. 2:3-8). Hän istuu Jumalan temppelissä, ja häntä kutsutaan Jumalaksi. Messias surmaa hänet tullessaan.

 

Herra tuhoaa ne, jotka sotivat Jerusalemia vastaan. Tuhoutuessaan ihmiset joutuvat sekasortoon ja käyvät käsiksi toinen toiseensa (Sak. 14:12-13). Tämä tapahtuu äkkiarvaamatta (1. Tess. 5:2).

 

Hävitys järkyttää maan asukkaat. Ihmiskunta piiloutuu vuoriin ja kallioihin, sillä Kristus tulee vihassa eikä kukaan voi kestää (Ilm. 6:15-17) niiden pasuunoiden ja vitsausten tähden, jotka Jumala vuodattaa viimeisinä päivinä (Ilm. 8:7-21; Ilm. 16:1-20). Herran päivän loppu, joka käsittää koko tuhatvuotisen jakson, merkitsee tuntemamme maapallon loppua. Maapallo tuhotaan tulella (2. Piet. 3:7-10,12), jolloin kaikki ihmisasutuksen merkit hävitetään.

 

Herran päivän koko tapahtumaketjun tarkoituksena on tuomita maa ja ojentaa ihmiskuntaa (Juud. 14-16). Valituista ne, jotka tekevät syntiä, luovutetaan takaisin maailman järjestelmään, jotta he voisivat pelastua Herran päivänä, sillä heitä ojennetaan toisessa ylösnousemuksessa (1. Kor. 5:5). Ylösnousemuksia on siten vain kaksi.

 

7.1.3. Jumalan iankaikkinen valtakunta

 

7.1.3.1. Jumalan tuleminen

 

Kukistettuaan kaiken vallan ja mahdin Kristus luovuttaa koko järjestelmän Jumalalle (1. Kor. 15:24,28). Sitten Jumala tulee maan päälle ja siirtää taivasten hallituksen tänne. Hänen kirkkautensa täyttää silloin kaiken maan (Jes. 6:3), ja järjestelmää valaisevat Jumala ja Karitsa (Ilm. 21:23).

 

7.1.3.2 Uusi maa ja uusi Jerusalem

 

Jes. 65:17 mainitsee uuden taivaan ja uuden maan luomisen. Israelin siemen pysyy Jumalan edessä tässä uudessa järjestelmässä (Jes. 66:22) tuhatvuotisen valtakunnan loppuun asti, jolloin kaikki liha on muuttunut tarpeettomaksi. Jumala asuu Siionissa, jota kutsutaan Uskolliseksi kaupungiksi (Sak. 8:3). Uusi Jerusalem laskeutuu taivaasta (Ilm. 3:12). Tämä uusi Jerusalem on pyhä kaupunki, joka laskeutuu uuden taivaan ja uuden maan luomistyön ylle (Ilm. 21:1-4,7,10). Jumala on silloin kaikkien ihmisten keskuudessa. Menneitä ei enää muistella (Jes. 65:17). Me odotamme uusia taivaita ja uutta maata, joissa vanhurskaus vallitsee, lupauksen mukaan (2. Piet. 3:13). Monet valituista, jotka voittavat, tehdään pylväiksi Jumalan uuteen temppeliin (Ilm. 3:12). Se on näin ollen hengellinen rakennus.

 

7.1.3.3 Ihmiskunnan kohtalo

 

Valituille annetaan maapallon hallinto tuhatvuotisen valtakunnan ajaksi (Luuk. 19:17,19), ja he ovat kuin enkelit (Matt. 22:30) ja perivät maan ja näkevät viimein Jumalan, sillä he ovat Jumalan lapsia (Matt. 5:3-11). Tämä asema osoitetaan kaikille kansoille (Matt. 8:11). Näin on Isä Jumala päättänyt (Luuk. 12:32). Kaikki, joita Jumalan Henki johtaa, ovat Jumalan lapsia (Room. 8:14).

 

Messiaan tuhatvuotinen valtakunta on pelkästään opetusta ihmiskunnan valmistamiseksi lopullisiin tehtäviinsä, jolloin se toteuttaa kehitysmahdollisuutensa ja Jumalan suunnitelman, joka laadittiin jo ennen maailman perustamista.

 

Ihmiskunnan kohtalo on viime kädessä se, että sitä valmistetaan ottamaan vastaan tehtävät taivaallisten sotajoukkojen uudessa kokonaisvaltaisessa järjestelmässä ja ottamaan vastaan perintönsä, johon sillä on oikeus, eli mahdollisuuden kehittää ja hallita maata (Ps. 8:1-9; Dan. 2:44-45) ja uudelleen järjestettyä maailmankaikkeutta (Dan. 7:27, 12:3).

 

Liite

 

Henki kolminaisuusopissa

 

Kolminaisuusopin kannattajat erottavat Jeesuksen Kristuksen lihaksitulemisessa teologian niin sanotusta armotaloudesta. Käsitellessään kolminaisuusopin kehitystä ja teologian erottamista armotaloudesta (eli soteriologiasta), sellaisena kuin se on ilmoitettu Kristuksen lihaksitulemisessa, LaCugna huomautti (GOD FOR US The Trinity and Christian Life, Harper, San Francisco, 1991), että kappadokialaiset ohjasivat teologian suuntaan, jonka vaikutuksena oli lisäksi armotalouden ja teologian ero. Tämä kehityskulku johti Pseudo-Dionysioksen käsitteeseen

 

via negativa ja lopulta Gregorios Palamaksen teologiaan (Luku 6).

 

Latinalaisessa lännessä heti Nikean jälkeisenä aikana sellaiset teologit kuin Hilarius Poitiersläinen ja ehkä äärimmäisessä muodossaan Marcellus Ankyralainen säilyttivät yhteyden jumalallisten hypostaasien ja armotalouden välillä. Augustinus omaksui kokonaan uuden lähestymistavan. Hänen lähtökohtanaan ei enää ollut Isän yksinvalta vaan jumalallinen olemus, joka jakautui yhdenvertaisesti kaikkien kolmen henkilön kesken [korostus lisätty]. Sen sijaan, että Augustinus olisi tutkinut teologiaa sellaisena, kuin se oli ilmoitettu Kristuksen lihaksitulemisessa ja jumalallistumisessa Hengen kautta [korostus lisätty], hän tutki jokaisen ihmisen sielussa esiintyviä kolminaisuuden piirteitä. Augustinuksen 'psykologisen' vertailukohdan soveltaminen kolminaisuuden sisäisiin suhteisiin tarkoitti sitä, että kolminaisuusoppi käsitteli sen jälkeen jumaluuden 'sisäisiä' suhteita, riippumatta siitä, mitä me Hengessä tiedämme Jumalasta Kristuksen kautta (LaCugna, s. 44).

 

Keskiajan latinalainen teologia noudatteli Augustinusta sekä teologian erottamista armotaloudesta eli soteriologiasta. Koko rakennetta sävyttivät uusplatonismi ja mystisismi.

 

LaCugnan tärkeä huomio on se, että Augustinuksesta alkaen johtoajatuksena ei enää ollut Isän yksinvalta. Kolminaisuuden oletettiin olevan yhdenvertainen. Tämä oli toinen seuraus väärästä yhtäläisen iankaikkisuuden väittämästä. Oikea oletus oli ajatus jumaluuden ilmenemisestä jokaisessa ihmisessä, nimittäin Isän toimiessa Pyhän Hengen avulla, joka lähti hänestä Jeesuksen Kristuksen kautta. Tämä ohjautuminen Jeesuksen Kristuksen kautta mahdollisti sen, että Kristus saattoi valvoa ja ohjata ihmistä jokaisessa valitussa asuvan Jumalan tahdon mukaisesti.

 

Kristus ei ollut Pyhän Hengen lähde. Hän oli sen välittäjä ja valvoja. Hän toimi Jumalan puolesta, kuten hän oli aina toiminut Jumalan tahdon puolesta ja sen mukaisesti. Mutta hän ei ollut Jumala. Kolminaisuusopin kannattajat unohtavat tämän, sikäli kuin he ovat todella edes ymmärtäneet asiaa. Kuten LaCugna sanoo,

 

Kolmiyhteisen Jumalan teologia näyttää lisäykseltä ajatukseen yhdestä Jumalasta (s. 44).

 

Tämä vaikutti ratkaisevasti siihen, miten kristityt rukoilivat. Toisin sanoen he eivät rukoilleet enää yksin Isää (Matt. 6:6,9) Pojan nimessä, kuten Raamattu opettaa (ks. Luuk. 11:12), ja palvoen Isää (Joh. 4:23), vaan Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä. Lisäksi oppineet kehittelivät teologiasta itsestään metafysiikkaa. Koko rakennelma perustui kuitenkin Raamatun syrjäyttämiseen tai vääristelyyn. Siitä syystä kolminaisuusopin kannattajat eivät koskaan käsittele aiheeseen liittyviä Raamatun tekstejä ja kääntävät ja lainaavat väärin muita avaintekstejä sivuuttamalla ne, joita eivät voi muuttaa. Heidän järjestelmänsä perustuu kuitenkin mystisismiin ja platonismiin. LaCugna toteaa, että

 

Kappadokialaiset (ja myös Augustinus) tekivät huomattavia lisäyksiä Raamatun käsitykseen armotaloudesta sijoittamalla Jumalan suhteen Poikaan (ja Henkeen) 'jumaluuden sisäiselle' tasolle (s. 54).

 

Yksi Jumala oli olemassa ousiana kolmessa erillisessä hypostaasissa. Olemme nähneet (Cox, Valitut Elohimina), että platonilainen termi ousia ja stoalainen termi hypostasis tarkoittavat viime kädessä samaa asiaa.

 

Hengen rajoittaminen toimimaan jumaluuden sisäisellä tasolla tarkoittaa sitä, että valitut eivät voi koskaan olla osallisia Jumalan luonnosta samalla tavoin, kuin Kristus on tästa luonnosta osallinen. Tällainen väite on kirjoitusten vastainen. Valitut ovat osallisia jumalallisesta luonnosta (2. Piet. 1:4).

 

Jumala on, kuten Ef. 1:22 sanoo, pannut kaiken Kristuksen valtaan ja asettanut hänet kaiken yläpuolelle seurakuntansa pääksi. Jumala herätti Kristuksen

 

kuolleista ja asetti hänet istumaan oikealle puolelleen taivaassa, ylemmäksi kaikkia valtoja, voimia ja mahteja, ylemmäksi kaikkia herruuksia, jotka mainitaan tässä ja tulevassakin maailmassa. Jumala on alistanut kaiken hänen valtaansa ja asettanut hänet kaiken yläpuolelle seurakuntansa pääksi. Seurakunta on Kristuksen ruumis ja hänen täytensä, hänen, joka kaiken kaikessa täyttää.

 

Kristukselle annetaan näin ollen valta kaikkiin nimiin, sillä nimi itsessään merkitsee valtaa. Hänelle annetaan valta kaikkiin asioihin, niin että seurakunta pääsisi perintöönsä Kristuksen kautta, jossa jumaluuden täyteys asui ruumiillisesti (Kol. 2:9). Tämä sana, joka on käännetty tässä jumaluudeksi, on theotetos, joka tarkoittaa jumaluutta tai Jumalana olemisen tilaa.

 

Thayer sanoo, että jumaluus (theot) eroaa jumalallisuudesta (Theiot), samoin kuin olemus eroaa ominaisuudesta eli attribuutista (Thayer, s. 288). Tämä tarkoittaa sitä, että Jumalan olemuksen täyteys asui ruumiillisesti Kristuksessa. Juuri tämä olemuksen täyteys annetaan meille, jotta kaikki ihmiset voisivat pukea ylleen Jumalan uuden luonnon (Kol. 3:10). Heistä ei tule juutalaisia eikä kreikkalaisia, vaan kaikki ovat Kristuksen, koska hän on kaikissa (Kol. 3:11). Hän kasvattaa ihmisiä Pyhän Hengen voiman avulla, niin että Jumala lopullisesti hallitsee täydellisesti kaikkea (1. Kor. 15:28).

 

Sitten, kun kaikki on saatettu hänen valtaansa, silloin hän itse, Poika, alistuu sen valtaan, joka on saattanut kaiken hänen valtaansa, ja niin Jumala hallitsee [kaikki kaikessa] (panta en pasin) [ks. Marshall's Interlinear Bible ja myös Kol. 3:11 (panta kai en pasin)].

 

Kolminaisuusopin kannattajat ovat ruvenneet antamaan tälle katkelmalle käännöksen täydellisesti kaikkea välttääkseen sen loogisen johtopäätöksen, että Jumala olemuksena ulottuu kaikkiin ihmisiin, samoin kuin se näiden tekstien perusteella ulottui Kristukseen.

 

Jumalan täyteydellä meidät täyttää Kristus (Efe. 3:19). Kristuksen täyteys on Isän kuva (Ef. 4:13). Meistä tulemme näin Isän kuva eli eikon Kristuksen tavoin, ja me olemme siten Jumalan lapsia ja Jumalan valtakunnan perillisiä yhdessä Kristuksen kanssa (Room. 8:17; Jaak. 2:5). Saamme periä sen, mikä oli luvattu (Gal. 3:29), autuuden (Hepr. 1:14), ja olemme yhdessä armon perillisiä (1. Piet. 3:7).

 

Jumalan Pojasta tulee puolestaan Iankaikkinen Isä (Jes. 9:6), ja hän on ihmisistä koostuvan sotajoukon isä-lapsi-suhteen pää ja ottaa siten paikkansa muiden taivaassa olevien isä-lapsi-suhteiden rinnalla, joita on paljon (Efe. 3:14).

 

Tästä syystä minä polvistun Isän eteen, hänen, jonka asemaa jokainen isän ja lapsen suhde taivaassa ja maan päällä kuvastaa.

 

Isän ja lapsen suhde on tässä käännetty sanasta patria eli isyys. Näin ollen nimike isä, niin perheen piirissä kuin Jumalan armotaloudessa, on valtuutukseen perustuva nimike, joka osoittaa kunkin johtohenkilön viimekätisen vastuun kussakin piirissä aina perheyksikköä myöten. Järjestys saa näin ollen alkunsa Jumalasta ja päättyy Kristuksen kautta perheen miespuoliseen päähän (1. Kor. 11:3), jonka on hoidettava velvollisuutensa, niin kuin Jumala hoitaa velvollisuutensa Kristusta ja muita Jumalan Poikia kohtaan, jotka ovat elohim, ja sellaisella tavalla, jolla nämä elohimit puolestaan hoitavat velvollisuutensa niitä kohtaan, jotka ovat heidän alaisuudessaan.

 

Pyhä Henki on se mekanismi, joka sitoo kaikki nämä kokonaisuudet toisiinsa ja antaa kyvyn olla sotajoukkojen jokaisen jäsenen suhteen elohim. Ei tule kuuloonkaan, että Pyhä Henki olisi missään merkityksessä Jumala, mikä tekisi siitä erillisen olennon ja rajoittaisi sen kolmiolentoisen jumaluuden sisäisiin suhteisiin. Kaikki ovat samalla tavoin Jumalan lapsia ja siten perillisiä yhdessä Kristuksen kanssa. Pyhän Hengen rukoilu olisi tietyssä mielessä itsepalvontaa, sillä se on se väline, jonka avulla Jumalasta tulee kaikki kaikessa.

 

Näin ollen sen palvominen on johdonmukaisesti kielletty, koska se on itsepalvontaa siinä mielessä, että se on osa ihmistä. Se onkin voima tai ominaisuus eikä Jumala itse. Pyhä Henki antaa meille kyvyn olla Elohim eli Theoi.

 

Jumaluus on neuvostoksi laajeneva rakenne. Tähän neuvostoon viitataan Psalmeissa ja jäljempänä mainituissa teksteissä, ja Jumalan valtaistuimesta ja Vanhimpien neuvostosta puhuu Ilmestyskirjan 4:1-5:14. Tämä neuvosto, joka käsittää Jeesuksen Kristuksen Karitsana ja Ylipappina (ks. Hepr. 8:1-2), palvelee ja rukoilee Herraa Jumalaa Kaikkivaltiasta (Ilm. 4:8-11). Palvellessaan Jumalaa Kristus antoi henkensä, kuten kullakin papilla on oltava jokin uhri Jumalalle annettavaksi (Hepr. 8:3).

 

Ilmestyskirjan 4:8-11 huomauttaa, että Herran Jumalan, Kaikkivaltiaan valtaistuin on vanhimpien yläpuolella, jotka ovat myös valtaistuimilla. Siitä huolimatta heidän kruununsa on alistettu Herralle Jumalalle Kaikkivaltiaalle, jonka tahdosta hän loi kaiken. Hän on Jeesuksen Kristuksen ja neuvoston Herra Jumala.

 

Jumalan poikia, jotka muodostavat sotajoukot, on monia (ks. Job 1:6, 2:1, 38:7; Ps. 86:8-10, 95:3), ja heitä kutsutaan nimellä Bene Eljon eli Korkeimman pojat (ks. myös Sabourin SJ, The Psalms: Their Origin and Meaning, Alba House, NY, s. 72-74). Valitut ihmisten joukosta kuuluvat Jumalan lapsina myös taivaalliseen sotajoukkoon (ks. Room. 8:14).

 

Kristus oli luomakunnan esikoinen eli ensin syntynyt. Hänen välityksellään luotiin kaikki, mitä on taivaissa ja maan päällä, näkyvä ja näkymätön, valtaistuimet, herruudet, kaikki vallat ja voimat. Kaikki on luotu hänen kauttaan ja häntä varten. Hän on ollut olemassa ennen kaikkea muuta, ja hän pitää kaiken koossa (Kol. 1:16-17). Mutta Jumala hänet synnytti ja tahtoi, että koko luomakunta olisi olemassa ja säilyisi Kristuksessa. Sen vuoksi Kristus ei ole Jumala samassa mielessä, kuin Isä Jumala on Jumala ja joka yksin on kuolematon (1. Tim. 6:16) ja on olemassa iankaikkisesti.

 

Jumalan Raamattu katsoo Kristuksen Jumalaksi ja Isäksi (Room. 15:6; 2. Kor. 1:3, 11:31; Ef. 1:3,17; Kol. 1:3; Hepr. 1:1 ss; 1. Piet. 1:3; 2. Joh. 3; Ilm. 1:1,6, 15:3). Kristus saa elämänsä, voimansa ja valtansa Isän Jumalan käskystä (Joh. 10:17-18). Kristus alistaa tahtonsa Jumalan, Isän, tahtoon (Matt. 21:31, 26:39; Mark. 14:36; Joh. 3:16, 4:34). Jumala antoi valitut Kristukselle, ja Jumala on suurempi kuin Kristus (Joh. 14:28) ja suurempi kuin kukaan muu (Joh. 10:29).

 

Niin Jumala lähetti ainosyntyisen (monogene) Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän (1. Joh. 4:9). Kristuksen kunnian kirkastaa Isä, joka on häntä suurempi (Joh. 8:54).

 

Kristus luopui vallastaan, joka hänellä oli Jumalan Poikana taivallisissa sotajoukoissa, ja tuli ihmiseksi, joka oli inhimillisen syntyperänsä puolelta Daavidin jälkeläinen (Room. 1:3). Pyhyyden Hengen puolelta hän oli Jumalan Poika, jolla on valta, ylösnousemuksessa tähän asemaan asetettu. Hän on Jeesus Kristus, meidän Herramme (Room. 1:4).

 

Jumala on kallio (sur), niin kuin louhos tai vuori, josta kaikki muut louhitaan, ja piikivi (Joos. 5:2), jolla Israel ympärileikataan, perustava ja vaikuttava syy (5. Moos. 32:4, ks. Maimonides, Guide of the Perplexed, University

of Chicago Press, 1965, Luku 16, s. 42 ss). Jumala on Israelin kallio, sen turvakallio (5. Moos. 32:15), kallio, joka heidät oli synnyttänyt (5. Moos. 32:18,30-31).

 

1. Samuel 2:2 osoittaa, että Jumalamme on meidän kalliomme, ikuinen kallio (Jes. 26:4). Tästä kalliosta lohkaistaan kaikki muut, samoin kuin uskossa kaikki Abrahamin jälkeläiset (Jes. 51:1-2). Messias lohkaistaan tästä kalliosta (Dan. 2:34,45) alistamaan kaikki maailman valtakunnat. Jumala, ei Pietari eikä Kristus eikä kukaan mukaan, on kallio tai perusta, jolle Kristus rakentaa kirkkonsa (Matt. 16:18) ja jonka perustana hän itse lepää.

 

Messias on kulmakivenä Jumalan temppelissä, jonka Naos eli kaikkein pyhin, Pyhän Hengen astia, ovat valitut. Temppelin kaikki kivet louhitaan kalliosta, joka on Jumala, samoin kuin Kristus, ja ne annetaan Kristukselle, hengelliselle kalliolle (1. Kor. 10:4), joka on kivi, johon he loukkaavat itsensä ja kompastuvat (Room. 9:33) muodostaakseen temppelin. Kristus rakentaa temppelinsä niin, että Jumala voi olla kaikki kaikessa (Efe. 4:6). Jumala antoi Kristuksen olla kaikki ja kaikissa (panta kai en pasin Kol. 3:11), ja hän alisti hänen jalkojensa alle kaiken (1. Kor. 15:27) ja asetti hänet kaiken yläpuolelle seurakuntansa pääksi. Seurakunta on Kristuksen ruumis ja hänen täytensä, hänen, joka kaiken kaikessa täyttää (Ef. 1:22-23). Kun Jumala alisti kaiken Kristukselle, tämän ulkopuolelle jää tietysti Jumala, joka itse on alistanut hänen jalkojensa alle kaiken (1. Kor. 15:27).

 

Sitten kun Kristus on alistanut kaikki hänen valtaansa, silloin hän itse, Kristus, alistuu Jumalan valtaan, joka on saattanut kaiken Kristuksen valtaan, ja niin Jumala hallitsee täydellisesti kaikkea (panta en pasin 1. Kor. 15:28 ei RSV:n mukaan). Näin ollen platonistiset opit, jotka pyrkivät sulauttamaan Jumalan ja Kristuksen kolmiyhteyteen, ovat Raamatun vastaisia. Kristus istuu Jumalan oikealla puolella, Jumalan ohjaamana (Hepr. 1:3,13, 8:1, 10:12, 12:2; 1Pet. 3:22), ja jakaa Jumalan valtaistuimen samoin, kuin valitut jakavat Kristukselle annetun valtaistuimen (Ilm. 3:21), joka on Jumalan valtaistuin (Ps. 45:6-7; Hepr. 1:8) tai Jumala on sinun valtaistuimesi, joka on käännetty Sinun valtaistuimesi on niin kuin Jumalan (ks. kommentoidun RSV:n alaviite).

 

Jumala, lähettäjä, on lähettilästä suurempi (Joh. 13:16), sillä palvelija ei ole herraansa suurempi (Joh. 15:20). On lähes nurinkurista ehdottaa, että olento voisi olla uhrina itselleen. Tällainen teko on loogisesti katsoen itsemurha, tai kolminaisuusopin mukaan osittaista itsensä silpomista. Näin ollen tämä oppi kieltää ylösnousemuksen, erityisesti 1. Kor. 15 perusteella.

 

Näin ollen ristiinnaulitsemisen ja ylösnousemuksen ero on pakollinen ja täydellinen. Ylösnousemuksen oli tapahduttava lihassa ja merkittävä muutosta tarjousuhrina, sillä muuten ei pelastusta eikä jatkuvaa sadonkorjuuta ole. Kristuksen valmistautuminen nousemaan oman Isänsä ja meidän Isämme luo, joka on meidän Isämme (Joh. 20:17), oli todellinen ja selvä.

 

 

 

 

 

 

 

 

Jumalan kristityt seurakunnat

PO Box 369 Woden, ACT 2606 Australia

PO Box 45 Rockton Ontario LOR 1XO Canada

Sähköposti:   CCG Secretary

 

 

 

Tekijänoikeus:   Tällä sivustolla olevia kirjoituksia saa jäljentää ja jakaa vapaasti sillä edellytyksellä, että ne jäljennetään kokonaisuudessaan mitään muuttamatta tai pois jättämättä. Julkaisijan nimi ja osoite sekä tekijänoikeushuomautus on mainittava. Jaettujen kappaleiden vastaanottajilta ei saa periä maksua. Lyhyitä lainauksia voidaan sisällyttää kriittisiin artikkeleihin ja arvosteluihin tekijänoikeutta rikkomatta.

 

 

 

| Etsi | Aakkosellinen sisällys | Pitkä luettelo | Aloitussivu | Web-vastaava |

Lisäaineistoa |